— Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.
— Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!
— Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja juoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän ojensi Aleksanderille. — Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.
— Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.
— Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet sitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.
— Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä — mainiot asianhaarat!
— Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti veljenpoikaa.
Luettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.
— Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla; minä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän epätoivoisena väännellen kasvojaan.
— No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä löytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi — se on luonnollista; rakkaus äitiin on — rauhallinen tunne. Maailmassa on hänellä yksi vaan — sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin pahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan lempikirjailijasi sanoilla: