— Tahdot saada mainetta? jatkoi hän. Sinä voit kyllä saada mainetta. Sanomalehden toimittaja kiittää sinua, sanoo että pätkät maatalouden hoidosta ovat oivallisesti tehdyt, niissä on ajatusta — kaikki osoittaa, sanoo hän, sivistynyttä tekijää eikä käsityöläistä. Minä oikein iloitsin. Niin! ajattelin, Adujewilla on kaikilla järkeä päässä! huomaatkos: minullakin on itserakkautta! Sinä voit saada mainetta palveluksessakin ja saada kirjailijan maineen…
— Kaunis maine, luonnan kirjailija.
— Jokaisella on oma tehtävänsä: toisen on sallittu majailla taivaan avaruuksissa, mutta toisen kaivaa lantaa ja sieltä löytää aarteita. Minä en käsitä, miksi halveksitaan kunniallista kutsumusta? Silläkin on oma runollisuutensa. Sinä voisit palvella, saisit työlläsi rahoja, naisit sitten edullisesti, niinkuin suurin osa… En ymmärrä mitä muuta olisi tarvis? Velvollisuus on täytetty, elämä on kulunut kunnialla, ahkeruudessa — kas siinä on onni, minun käsitykseni mukaan ainakin. Minä olen kaupungin-neuvos arvoltani, tehtailija työni mukaan; mutta tarjoapas minulle sijaan ensimmäisen runoilijan arvoa, enpä totta Jumal' avita ottaisikaan!
— Kuule, Piotr Ivanitsh, sinä myöhästyt todellakin! keskeytti
Lisaveta Aleksandrowna. Kello on kohta kymmenen.
— Tosiaankin on jo aika mennä. No, näkemään asti! Kuvittelevat itsestään Jumala ties mitä, mutisi Piotr Ivanitsh mennessään: — ja sitten…
II.
Palattuaan sedän luota kotiinsa, istui Aleksander nojatuoliin ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli koko keskustelua sedän ja tädin kanssa ja vaati itseltään ankaraa tiliä.
Kuinka hän, hänen ijällään uskalsi ruveta kärsimättömäksi ihmisiä kohtaan ja halveksia heitä, tarkastaa, tuomita niiden mitättömyyttä, turhamaisuutta, heikkoutta, tarkastamaan kaikkia ja jok'ainoan tuttavansa, mutta unhottaa tarkastaa itseään! Mikä sokeus! Setä antoi hänelle läksyn, niinkuin koulupojalle, tarkasti hänet säie säikeeltä, vieläpä naisen kuullen; miksi hän ei voinut itse katsahtaa itseänsä. Kuinkahan setä kohosikaan tänä iltana vaimonsa silmissä! Se nyt kenties ei ole vielä mitään, niin oikeastaan pitää ollakin; mutta hän kohoaa minun kustannuksellani. Setä on vastustamatta ylempänä häntä jokapaikassa ja kaikessa.
Missä, ajatteli hän, on tämän perästä nuoruuden, vihannuuden etuoikeus, järjen ja tunteiden tulisuus, kun ihminen niin vähäisellä kokemuksella, mutta vanhettuneella sydämmellä varustettuna, tarmotonna, menettää sitä joka askeleella, noin vaan sivumennen, välinpitämättömästi? Milloin taistelu tulee tasaiseksi, ja milloin viimein ylipaino tulee sen puolelle? Sen puolella on kumminkin lahjoja, runsaasti sielun voimia… mutta setä esiintyy jättiläisenä häneen verraten. Millä varmuudella hän väittää, voittaa vastaansanojat, pääsee päämääränsä perille, leikillä, haukotellen, pilkaten tunnetta, todellisia rakkauden ja sydämmen vuodatuksia, sanalla sanoen kaikkea, mitä vanhemmat ihmiset ovat tottuneet kadehtimaan nuorilta.
Selvittäen kaikkea tätä muistissaan, punastui Aleksander häpeästä. Hän oli luvannut itselleen pitää itseään ankarasti silmällä ja ensimmäisessä tilaisuudessa nolata setä täydellisesti: näyttää toteen hänelle, ettei mikään kokemus voi vastata sitä, mikä on korkeammalta kotoisin ja että saarnatkoon vaan Piotr Ivanitsh, ei tästä hetkestä yhdenkään pidä hänen kylmistä, säännönmukaisista ennustuksistaan tapahtuman. Aleksander löytää kyllä itse tiensä eikä astukaan pelokkailla, vaan pontevilla ja tasaisilla askeleilla. Hän ei ole enää sama, mikä hän oli kolme vuotta takaperin. Hän on tunkeunut katseellaan sydämmen salaisuuksiin, hän on läpikatsonut intohimojen leikit, on päässyt elämän salaisuuksien perille, tietysti ei kärsimyksettä, vaan siten, että on kaikeksi ijäkseen kovettanut itsensä. Tulevaisuus on hänelle selvä, hän on herännyt, saanut siivet — hän ei ole enää lapsi vaan mies — siis rohkeasti vaan eteenpäin! Setä saa nähdä ja näytellä hänen edessään kokeneen mestarin, surkuteltavan koulupojan osaa; hän osaa ihmeeksi käsittää, että löytyy toisenlainen elämä, toisia arvonimiä, toinen onni, paitsi kurjamaista edistystä, jonka setä on itselleen valinnut ja jota hän pakoittaa hänellekin, kenties kateudesta. Vielä, vielä yksi ylevä ponnistus — ja taistelu on päättynyt!