— Ettekö todellakaan koskaan ole tavannut minulla järjellistä ajatusta, ettekö onnistunutta runoa?
— Kuinkas en olisi löytänyt? olen kyllä. Et sinä ole tyhmä, kuinkas sitten ei järjellisen miehen muutaman puudan painavissa kirjoituksissa löytyisi onnistunutta ajatusta? Eihän siinä olekaan mitään lahjoja, vaan järkeä.
— Ah! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, kääntyen harmissaan tuolilla.
— Sydämmen lyöntiä, värähdyksiä, lemmen hurmausta ja muuta semmoista —kenelle ei sitä tapahdu?
— Luulen sinulle ensimmäiseksi? huomautti Lisaveta.
— Kas niin! Mutta muistatko, kun minä ennen ylistin…
— Mitä? En muista…
— Kaikki kokevat näitä asioita, jatkoi Piotr Ivanitsh, kääntyen veljensä pojan puoleen, ken kehen ei liikutuksella koskisi, hiljaisuus tahi yön pimennys siellä, vai mitä, salot, puutarhat, lammet, meri? Jos sitä tuntisivat ainoastaan maalarit, niin ei kukaan heitä ymmärtäisi. Mutta kuvata kaikki nuo tunteet omissa teoksissaan — se on eri asia: siihen tarvitaan lahjoja, mutta sinulla ei niitä luullakseni ole. Niitä ei voi peittää; ne välähtelisivät joka rivissä, joka siveltimen vedossa…
— Piotr Ivanitsh! Sinun on aika lähteä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
— Paikalla.