— No, näettekö. Ovatko intohimot riehuneet Teissä, onko mielikuvitus kiehunut ja luonut Teille ihania haamuja, jotka tahtovat miehistyä? Onko sydämmenne erilailla sykkinyt?
— Outoa, outoa! No mitä sitten! kysyi Piotr Ivanitsh.
— Sitä, että kenelle niin ei ole tapahtunut, sille ei voi selittää, minkä vuoksi tekee mieli kirjoittaa, kun kerran joku rauhaton henki käskee… yöllä ja päivällä, unessa ja valveilla: kirjoita, kirjoita… — Mutta ethän sinä osaa kirjoittaa.
— Ole tuossa jo, Piotr Ivanitsh. Kun itse et taida, niin minkätähden hämmennät muita? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
— Suokaa anteeksi, setä, jos huomautan, ettette ole tuomari tässä asiassa.
— Kuka on tuomari? hänkö?
Piotr Ivanitsh osoitti vaimoaan.
— Hän sanoo — leikillä ja sinä uskot, lisäsi hän.
— Neuvottehan itsekin tänne tultuani minua kirjottamaan, koettamaan itseäni…
— No mitä siitä? Sinä koetit, — ei tullut mitään. Olisit silloin jättänyt.