— Mitä, oletteko yhdessä kyhänneet? kysyi hän. On jotensakin pitkältä. Niin tiheästi vielä kirjoitettua: ettäs viitsit kirjoittaa!
— Äläpäs pudistele päätäsi, vastasi vaimo, kuuntele ensin.
— Lukekaa meille, Aleksander.
— Mutta sinun pitää kuunnella tarkasti, elä nuku ja sano meille sitten arvostelusi. Vaillinaisuuksia löytää kyllä jokapaikasta, jos niitä tahtoo etsiä. Sinun pitää olla vaatimattomampi.
— Ei! Minkätähden? Olkoon ainoastaan puolueton, lisäsi Aleksander.
— Eihän tässä muu auttane, kuuntele, sanoi Piotr Ivanitsh huoaten: — mutta sillä välipuheella, että ensinkin ei saa lukea oitis päivällisen jälkeen, muutoin en voi taata, etten nukkuisi. Älä ota sitä itseesi Aleksander; jos vaikka mitä luettaisi jälestä puolen päivän, niin minua painaa aina uni; toiseksi, jos siellä on mitä arvokasta, niin minä sanon mielipiteeni, jos ei ole — olen ainoastaan vaiti, tehkää Te sitten niinkuin itse tahdotte.
Alettiin lukea. Piotr Ivanitsh ei nukahtanut kertaakaan, kuunteli, luomatta silmiään pois Aleksanderista, ani harvoin räpsytti silmiään, pari kertaa nyökäytti hyväksyen päätään.
— Näetkös! sanoi vaimo puoliääneen. Johan minä sinulle sanoin.
Hän nyökäytti päätään vaimolleenkin. Luettiin pari kertaa peräkkäin. Ensimmäisenä iltana lukemisen perästä kertoi Piotr Ivanitsh, vaimonsa kummastukseksi, kaikki mitä edelläpäin tulee.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän.