— Vaikeako sitä on arvata! Ajatus ei ole uusi — tuhat kertaa on siitä kerrottu. Pitemmältä ei maksaisi lukeakaan, mutta katsotaan kuitenkin, kuinka pitkälle se on hänessä kehittynyt.
Toisena iltana kun Aleksander oli lopettamaisillaan viimeistä sivua, niin Piotr Ivanitsh soitti. Palvelija astui sisään.
— Valmista vaatteet, sanoi hän. — Suo anteeksi, Aleksander, että keskeytin: minulla on kiire, — minä myöhästyn klupin vistipelistä. Aleksander lopetti. Piotr Ivanitsh läksi nopeasti tiehensä.
— No, näkemään asti! sanoi hän vaimolleen ja Aleksanderille. En minä enää poikkea tänne.
— Malta! malta! huudahti vaimo: — miksi et sano mitään novellista.
— Sopimuksen mukaan ei tarvitse, vastasi hän ja alkoi mennä.
— Se on itsepintaisuutta! sanoi vaimo. Oh, hän on niin itsepintainen — kyllä minä hänet tunnen! Älkää huoliko siitä Aleksander:
"Se on pahansuopaisuutta!" ajatteli Aleksander. Hän tahtoo polkea minut lokaan, raastaa omaan ilmapiiriinsä. Kumminkin hän on viisas virkamies, tehtailija — eikä mitään muuta, mutta minä olen runoilija…
— Tuo ei kelpaa mihinkään, Piotr Ivanitsh! sanoi vaimo kyyneleet melkein silmissään. Sano edes jotakin. Minä näin, että sinä hyväksymisen merkiksi nyökäytit päätäsi, varmaan sinua miellytti. Et tahdo vaan itsepintaisesti myöntää. Kuinka sopisi myöntää, kun novelli miellyttää meitä! Meillä on liiaksi järkeä huomaamaan. Tunnusta vaan, että on hyvä.
— Minä nyökäytin päätä sentähden, että novellista näkyy, että Aleksander on viisas, mutta hän ei tehnyt viisaasti, kun kirjoitti sen.