Ovi oli lukitsematta. Hän astui sisään. Evsei kuorsasi viruessaan eteisessä lattialla poikkipäin. Kynttilän sydän oli himmeästi palanut ja riippui alas kynttiläjalasta. Hän katsahti toiseen kamariin: siellä oli pimeä.
"Oh, pikkukaupunkilaisuus", mutisi Piotr Ivanitsh.
Hän potkasi Evseitä, näytti hänelle ovea, kynttilää ja uhkasi kepillä. Kolmannessa kamarissa istui Aleksander pöydän ääressä, kädet pöydällä, mutta pää nojaten käsiä vasten, hän makasi myöskin. Hänen edessään oli paperi. Piotr Ivanitsh katsoi — runoja. Hän otti paperin ja luki seuraavata:
Kevään kaunis aik' on saapununna,
Mun ijäks' lempi katois rinnastain
Se haudan uneen ompi nukkununna
Eik' enää liekehdi se suonissani!
Jo aikaa sitten orvoll' alttarille
Mä Jumalan jo toisen kohotin,
Rukoilen häntä… mutt…
— Mutta itse mies on nukkunut! Rukoile kultaseni, äläkä laiskistele! sanoi Piotr Ivanitsh ääneen. — Omat runosi, ja kuinka ne ovat sinut sokaisseet! Miksi muuta arvostelua? Itse olet tuominnut itsesi.
— Aha! sanoi Aleksander venyttäen itseään, olette yhä vielä kyhäelmiäni vastaan! Setä, sanokaa suoraan, mikä Teitä pakoittaa niin itsepäisesti vainoamaan lahjoja, kun niitä kerran ei voi olla tunnustamatta…
— Kateus, Aleksander. Tuomitse itse: sinä saavutat mainetta, kunniaa, kenties kuolemattoman nimen, mutta minä jään varjoon ja minun täytyy tyytyä hyödyllisen ahkeroitsijan nimeen. Olenhan minäkin Adujew! Kuinka tahdot, minua harmittaa! Mitä minä olen? Olen elänyt ikäni hiljaan, tuntemattomana, tein vaan työni ja olin vielä onnellinen ja ylpeä siitä. Eikö tämä ole surkuteltava osa? Kun kuolen, niin en tiedä enkä tunne mitään, tietäjäin ennustavat kielet eivät puhu minusta, kaukaiset vuosisadat, tulevat sukupolvet, maailma ei tule minun nimelläni täytetyksi; eivät tiedä, että maailmassa oli elänyt kaupungin-neuvos Piotr Ivanitsh Adujew, minä en voi lohduttaa itseäni sillä haudassa, jos minä ja hauta säilymme jollain tavalla sukupolveen asti. Mikä ero sinun ja minun välilläni: kun sinä levität suhisevat siipesi, lennät pilven alla, saan minä lohduttaa itseäni sillä, että ihmisen vaivojen seassa löytyy pisara minunkin mettäni, niinkuin sinun lempikirjailijasi sanoo.
— Jättäkää hänet Jumalan tähden rauhaan; mikä lempikirjailija hän on! Hän tekee ainoastaan pilkkaa lähimmäisistään.
— Vai niin! Vai pilkkaa! Etköhän siitä hetkestä lakannut pitämästä Krilowista, kun näit hänellä oman kuvasi? Mutta apropos! tiedätkö että sinun tuleva maineesi, kuolemattomuutesi on taskussani? minä toivoisin ennemmin, että siellä olisivat sinun rahasi: se oli luotettavampaa.
— Mikä maine?