— Lopussa! toisti Piotr Ivanitsh.
— Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!
— Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini puhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, — toivon että tällä kertaa…
— Ei toiste enää, setä.
— Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. — No, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti paikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä maatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien tyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan Ivanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika…
Aleksander pudisti surullisesti päätään.
— En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.
— Mitä sinä nyt aiot tehdä?
— Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.
— Pikkukaupungissa osataan tehdä — ei mitään; mutta täällä… Miksi olet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!… Olkoon jo kylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.