— Ehkä tarvitsette liistaroida väliseinää?
— En, nyt en tarvitse. Enköhän lähetä sitä noutamaan? Evsei! Oletko taaskin nukkunut; katso etteivät varasta nenäsi alta minun kaapuani! Mene pian minun kotiini, pyydä siellä Vasililta se paksu vihko, joka on kabinetissa piirongin päällä, ja tuo se tänne.
Aleksander istui pää käden nojassa ja katseli kamiiniin. Vihko tuotiin. Aleksander katseli puolivuotisten vaivojen hedelmää ja vaipui ajatuksiinsa, Piotr Ivanitsh huomasi sen.
— No, lopeta jo, Aleksander, sanoi hän. Puhutaan muusta.
— Tämäkin menköön samaa tietä, huudahti Aleksander ja heitti vihon uuniin.
Molemmat katselivat, miten se alkoi palaa, Piotr Ivanitsh nähtävästi tyytyväisyydellä, Aleksander surulla, melkein kyyneleet silmissä. Päälimäinen lehti liikahti ja nousi aivan kuin näkymättömän käden kääntämisestä; sen syrjät kipristyivät, se musteni, sitten vetäytyi kokoon ja leimahti; sen perästä leimahti pian toinen, kolmas, nousipa monta lehteä yht'aikaa ja paloivat yhdessä läjässä, mutta niitä seuraava sivu oli vielä valkea, muutaman sekunnin perästä alkoivat senkin syrjät mustua.
Aleksander ennätti lukea kumminkin siitä: III:mas luku. Hän muisti mitä siinä luvussa oli ja hän alkoi sääliä vihkoa. Hän nousi nojatuolista ja tempasi pihdit, pelastaakseen loput luomisestaan. "Kenties vielä"… kuiskasi hänelle toivo.
— Maltas, anna minä hämmennän kepillä, sanoi Piotr Ivanitsh, poltat itsesi pihdillä.
Hän työnsi vihon kaminan syvempään pohjukkaan suoraan hiilille. Aleksander seisoi kahden vaiheilla. Vihko oli paksu eikä antaunut pian tulen omaksi. Sen alta kohosi ensin paksu savu; liekki leimahteli silloin tällöin sen alta, nuolaisi sen syrjää jätti jälkeensä ja katosi uudelleen. Vielä olisi voinut pelastaa. Aleksander ojensi jo kättään, mutta samassa hetkessä liekki valasi nojatuolin, Piotr Ivanitshin kasvot, pöydän, koko vihko leimahti tuleen ja hetken päästä sammui, jättäen jälkeensä läjän mustaa tuhkaa, jota myöten paikoittain juoksi tulikieliä. Aleksander heitti pihdit pois.
— Kaikki on lopussa! sanoi hän.