"Mutta, hyvä Jumala!" ajatteli Lisaveta Aleksandrowna, onko hän tosiaankin nainut senvuoksi, että saisi emännän, että voisi antaa nuoren miehen asunnolleen täydellisyyden ja perheellisen talon arvon, jotta hänellä olisi enemmän merkitystä seuraelämässä? Emäntä, vaimo — kaikkein proosallisemmassa merkityksessä. Eikö hän käsitä kaikella ymmärryksellään, että joka tapauksessa on naisella rakkaus?… Perheen velvollisuudet — siinä on hänen huolensa: mutta voiko niitä täyttää ilman rakkautta? Hoitajattaret ja imettäjät, nekin tekevät itselleen epäjumalan lapsesta, jota he hoitavat; saatikka sitten vaimo, äiti! Oi jospa voisin ostaa rakkauden tuskalla, vaikkapa saisin kantaa kaikki kärsimykset, jotka ovat eroamattomat intohimon kanssa, kunhan vaan saisin elää täydellistä elämää ja kunpa tuntisin oman olemiseni, enkä jähmettyisi.
Hän katsahti komeita huonekaluja ja kaikkia kalliita, mitättömiä kapineita budoarissaan — ja kaikki tämä mukavuus, jolla huolellinen käsi ympäröipi rakastetun naisen, tuntui hänestä kylmältä pilkanteolta todellisen omien rinnalla. Hän oli kahden hirmuisen liioittelemisen todistajana — veljen pojan ja miehensä. Toinen hurmaantunut hulluuteen, toinen — kylmä kovapintaisuuteen asti.
"Kuinka vähän he molemmat sekä suurin osa miehistä tuntevat todellista rakkautta, ja kuinka minä sen ymmärrän!" ajatteli hän. Mutta mitä siitä on hyötyä? Miksi minä ymmärrän? Oi jos…
Hän peitti silmänsä ja oli niin muutaman minuutin. Sitten aukasi hän ne ja katsahti ympärillensä, huokasi raskaasti ja otti taaskin tavallisen, rauhallisen muotonsa. Raukka! Ei kukaan tiennyt siitä, eikä kukaan nähnyt sitä. Hänet olisi voinut saattaa rikokselliseksi nuo näkymättömät, tunnustelemattomat ja nimettömät kärsimykset, haavoitta, verettä, jotka eivät olleet peitetyt räsyillä, vaan sametilla. Mutta sankarin itsekieltämisellä kätki hän surunsa, ja löysi vielä kyllin voimaa lohduttaakseen toisia.
Pian Aleksander lopetti puhumisen suurista kärsimyksistä, ja rakkaudesta jota ei ymmärretty jolle ei annettu arvoa. Hän siirtyi enemmän tavalliseen aineesen ja valitti elämän ikävyyttä, sielun tyhjyyttä, väsyttävää kaihoa.
Kärsimysteni jälkeen olen eloon jäänyt.
Olen lakannut rakastamasta unelmiani, sanoi hän yhä.
— Ja nyt minua seuraa pimeyden henki. Hän on kaikkialla kanssani, ma tante: yöllä, ystävien kanssa keskustellessani, maljan ääressä pidoissakin, syvien mietteiden hetkinä!
Niin kului muutamia viikkoja. Olisi luullut, että vielä parin viikon päästä narrikin olisi jo kokonaan rauhoittunut ja ehkä tullut kelpo ihmiseksi, se on tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Mutta ei! Hänen luonteensa erilaisuus tuli joka paikassa esille.
Kerran hän tuli tädin luo vimmastuneena ja oli äkeissään koko ihmis-suvulle. Joka sanan perästä tuli milloin pilkkaus, milloin tuomitseminen, milloin taas kompa-runo, joilla hän tarkoitti juuri niitä henkilöitä, joita olisi pitänyt kunnioittaa. Hän sekä Piotr Ivanitsh saivat osansa. Ketään ei säälitty. Lisaveta Aleksandrowna alkoi tiedustella syytä.