Tavallinen juttu II / Kaksi-osainen romaani

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

— Te tahtoisitte tietää, alkoi hän hiljaan ja juhlallisesti: — mikä mieltäni nyt liikuttaa ja vimmastuttaa? Siis kuulkaa: Te tiedätte, että minulla oli ystävä, jota en ole moneen vuoteen nähnyt, mutta jolle sydämmessäni oli aina sijaa. Setäni pakoitti minua tännetuloni alussa kirjoittamaan hänelle kummallisen kirjeen, jossa oli hänen rakkaimmat sääntönsä ja ajatusten suunta; mutta minä repäsin sen ja lähetin toisen. Ei ollut siis mitään syytä ystävälläni muuttua. Tämän kirjeen jälestä loppui meidän kirjevaihtomme, ja minä kadotin ystäväni näkyvistäni. Mitäpäs tapahtui? Kolmen päivän perästä astuin minä pitkin Newskin katua ja näin yht'äkkiä hänet. Minä seisoin hämmästyksissäni, väreet juoksivat pitkin ruumistani ja silmiini nousivat kyyneleet. Minä ojensin hänelle molemmat käteni enkä voinut ilosta lausua sanaakaan: henki tarttui kurkkuuni. Hän otti toisen käden ja puristi sitä. Päivää Adujew! sanoi hän sellaisella äänellä ikäänkuin vasta eilen olisimme eronneet. "Oletko kauan ollut täällä?" Hän ihmetteli ettemme ennen olleet tavanneet toisiamme. Kysyi sivumennen, mitä minä toimin, missä palvelen, piti velvollisuutenaan ilmoittaa, että hänellä on erinomaisen hyvä paikka, on tyytyväinen palvelemiseen, päällikköihin, tovereihin ja… kaikkiin ihmisiin, ja kohtaloonsa… sanoi sitten, ettei hänellä ole aikaa, että hän kiirehtii kutsutulle päivälliselle — kuuletteko ma tante? — pitkää eron perästä kohdatessaan ystävää hän ei voinut jättää päivällistä…

— Ehkä häntä olisivat odottaneet, huomautti täti, kohteliaisuus ei sallinut…

— Kohteliaisuus ja ystävyys? Ja Te, ma tante! Mitä tämä on? Sanon Teille vielä parempaa. Hän työnsi käteeni osoitteensa ja sanoi, että toisena päivänä illalla odottaa hän minua luokseen — ja katosi. Kauan katselin minä hänen jälkeensä, enkä voinut tointua. Tämä oli lapsuuden kumppali nuoruuden ajan ystävä. Kylläpä hän oli hyvä! Mutta sitten minä arvelin, ehkä hän jätti kaikki illaksi ja sitten pyhittää aikansa todelliseen sydämmelliseen keskusteluun. "Olkoon menneeksi, minä menen". Ilmestyin sinne. Hänen luonaan oli noin kymmenen henkeä ystäviä. Hän ojensi minulle ystävällisemmin kätensä kuin eilispäivänä — se on tosi, mutta sen sijaan sanaakaan sanomatta pyysi hän istumaan korttipöydän ääreen. Minä sanoin, etten lyö korttia ja istuin yksin sohvalle, arvellen, että hän heittää kortit ja tulee minun luokseni. "Etkö lyö korttia?" kysyi hän ihmetellen: "Mitä sinä sitten teet?" Hyvä kysymys! Minä odotin tunnin, odotin kaksi, hän ei vaan lähesty minua; kärsivällisyyteni loppui. Välistä hän tarjosi minulle sikaria, välistä piippua, säälitteli, etten minä lyö korttia, että minun on muka ikävä, koetteli huvittaa minua — millä luulette? — Kääntyi alinomaa puoleeni ja kertoi joka onnistuneen ja onnistumattoman pelinsä lopun. Minä en voinut itseäni enää pidättää, lähestyin häntä ja kysyin, aikooko hän omistaa minulle vähääkään aikaa tästä illasta? Sydämmeni kiehui silloin ja ääneni vapisi. Tämä häntä taisi hiukan kummastuttaa. Hän katsoi minua kummallisesti: "Hyvä", sanoi hän, "anna minä lopetan vaan pelin". Paikalla, kun hän oli tämän sanonut, sieppasin minä hattuni ja tahdoin mennä, mutta hän huomasi ja pidätti minua. "Peli on loppumaisillaan", sanoi hän, "paikalla ruvetaan illalliselle". Vihdoin he lopettivat. Hän istui viereeni ja haukotteli: — siten alkoi meidän ystävällinen keskustelumme. "Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?" kysyi hän. Tämä oli sanottu semmoisella yksitoikkoisella ja tunteettomalla äänellä. Minä en puhunut mitään, katselin vaan häntä surullisesti hymyillen. Siitä hän sai aivankuin uutta eloa ja teki minulle kysymyksiä: "mikä sinun on? Eikö sinulta puutu jotakin? Enkö voisi tehdä sinulle jotain hyödyllistä palvelusta…" j.n.e. Minä pudistin päätäni ja sanoin hänelle, etten minä tahtonut puhua palveluksesta enkä aineellisista eduista hänen kanssaan, vaan siitä mikä on lähimpänä sydäntä: "armaista lapsuuden päivistä, leikeistä ja itsevaltaisuuksista… Mutta ajatelkaa, katsokaa häntä!" Hän ei antanut minun edes puhua ajatustani loppuun. "Sinä olet aina vaan samallainen uneksija", sanoi hän ja käänsi äkkiä puheen, aivankuin pitäen tätä arvottomana, ja alkoi totisesti kysellä minun asioistani, tulevaisuuden toiveistani, edistymisestä, sedästä. Minä ihmettelin miten ihmisessä voi siihen määrään sydän kovettua. Tahdoin koetella viimeisen kerran, yhdyin hänen kysymykseensä asioistani ja kerroin, miten minua oli kohdeltu, "Kuulepas mitä ihmiset ovat minulle tehneet": aloitin minä. "Mitä?" keskeytti hän pelästyneenä, "varmaan ovat varastaneet sinulta?" Hän luuli minun puhuvan pikenteistäni; hän ei tiennyt muusta surusta kuin setäkään: mihin määrään ihminen voi paatua! "Niin", sanoin minä, "ihmiset ovat varastaneet minun sieluni…" Sitten aloin puhua rakkaudestani, kärsimyksistäni, sielun tyhjyydestä… minä aloin innostua ja ajattelin, että kertomus minun kärsimyksistäni sulattaa jääkuoren, ettei kyyneleet vielä olleet kuivuneet hänen silmissään… Mutta hän purskahtaa yht'äkkiä nauruun! Minä katsoin häneen ja näin, että hänellä oli kädessä nenäliina: kertomukseni ajalla hän piti naurua vastaan, mutta ei voinut pidättää… Minä keskeytin kauhistuneena kertomukseni. — Riittää, jo riittää, sanoi hän, juo ennemmin viinaa ja aletaan syödä illallista. Palvelija! Viinaa. Mennään, mennään, ha, ha, ha!… siellä on erittäin hyvä rost… ha, ha, ha, rostbiff…

Hän otti minun käsivarrestani kiinni, mutta minä tempasin itseni irti ja karkasin tuon pelätin luota… Semmoisia ovat ihmiset, ma tante! päätti Aleksander. Sitten hän viittasi kädellään ja meni pois.

Lisaveta Aleksandrownaa säälitti Aleksanderin tulinen, mutta väärälle tielle saatettu sydän. Hän huomasi, että toisella kasvatuksella ja elämän katsannolla olisi hän itse onnellinen ja voisi vielä toisenkin saattaa onnelliseksi; mutta nyt hän on oman sokeutensa uhri ja hänen sydämmensä on perinpohjaisesti harhateillä. Hän tekee itse elämästään koetuksen. Miten pitäisi osoittaa hänelle oikean sydämmen tie? Missä se pelastava kompassi on? Hän tunsi sen, että ainoastaan hellä, ystävällinen käsi voisi hoitaa tätä kukkasta.

Hän oli onnistunut jo kerran hillitä veljenpojan rauhattomia sydämmen puuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin hän tiesi miten loukattua sydäntä pitää kohdella. Kuten taitava diplomaatti ainakin moitti hän vaan Nadinkaa, esitti hänen käytöksensä mitä mustimmassa muodossa, kuvasi hänet kunnottomaksi Aleksanderin silmissä ja ennätti vakuuttaa hänelle, ettei Nadinka ole ansainnut hänen rakkauttansa. Sillä hän repäsi Aleksanderin sydämestä piinaavan tuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pitävällä tunteella — halveksimisella. Piotr Ivanitsh päinvastoin koetti puolustaa Nadinkaa, jolla hän ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi, vaan ärsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, että häntä arvokkaampi oli saanut etuoikeuden.

Mutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että Aleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä oikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut ryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei syyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei pahennu.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi eräs pyyntö sinulle?

— Mitä nyt?

— Arvaapas.