— Jos tarkoitatte teatterin paratiisia niin uskon kyllä.
Hänen mielensä ei tehnytkään enää lähteä. Harminsa meni ohitse, Julian antamasta ystävällisestä sanasta jäähyväisiä ottaessaan. Mutta kaikki olivat nähneet, että hän oli kumartanut: täytyi lähteä vastoin tahtoa, ja hän menikin, katsoen taakseen kuin koira, joka mielellään menisi herransa jälkeen, vaan jota ajetaan takasin.
Julia Pawlowna oli kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha; Piotr Ivanitsh oli arvannut oikein: hän oli tosiaankin heikkohermoinen, mutta ei se estänyt häntä olemasta samalla viehättävä, viisas ja suloinen nainen. Vaan hän oli pelkuri, haaveksija, tunteellinen niin kuin suurin osa hermoheikkoisista naisista. Kasvonsa piirteet olivat pehmeät, hienot, katseensa lempeä ja aina miettiväinen, välistä surullinenkin — aivan syyttä tahi, jos niin tahdotte, hermojen tähden.
Elämää ja maailmaa ei hän katsellut oikein suosiollisesti, hän vaipui ajatuksiin olemisensa tähden, ollen olevinaan muka liikaa. Mutta Herra varjelkoon jos kuka satunnaisesti alkoi puhua kuolemasta hänen aikanaan — niin hän kalpeni. Hänen näkyvistään luisti valoisempi elämän puoli pois. Puutarhassa, lehdossa valikoi hän kävelyä varten pienemmät, tuuheat käytävät ja katseli välinpitämättömästi hymyilevää maisemaa. Teatterissa katseli hän aina draamaa, komediaa harvoin, ilveilystä ei koskaan; hän painoi korviaan kiinni jos iloisen laulun säveleitä satunnaisesti kuuli, ei hän koskaan hymyillyt leikin johdosta.
Toisina aikoina osoittivat hänen kasvonsa piirteet uupumusta, mutta ei kärsimystä, sairautta, vaan juurikuin hemmoittelemisen uupumusta. Näkyi, että hän taisteli sisällisesti jonkin viekottelevan unelman kanssa — ja veltostui. Semmoisen taistelon jälkeen oli hän kauan aikaa vähäpuheinen, surullinen mutta ei aikaakaan, niin hän tuli selittämättömän hyvälle tuulelle, luonnettaan kuitenkaan muuttamatta; mikä huvitti häntä — ei olisi huvittanut ketään toista. Kaikki hermojen vaikutuksesta! Kun kuuntelee tämän kaltaisia naisia, niin mitä he sanovatkaan! Sanoja semmoisia kuin: sallimus, myötätuntoisuus, selvittämätön vetovoima, outo suru himmeitä toiveita — sillä tavoin työntää toinen toista ja päättyy kumminkin huokaukseen, sanalla sanoen, hermoja ja spriipullosia.
— Kuinka Te olette ymmärtänyt minut! sanoi Tafajew Aleksanderille, hyvästiä heittäessä. — Miehistä ei ole kukaan ymmärtänyt oikein minun luonnettani, ei edes miehenikään.
Asia oli semmoinen, että Aleksander oli itse melkein samanlainen.
Siinä oli hänellä lievennystä.
— Näkemään asti!
Julia ojensi hänelle kätensä.
— Toivon, että tästälähin löydätte sedättäkin tien luokseni? lisäsi hän.