Tuli talvi. Aleksander söi tavallisesti päivällistä sedän luona perjantaisin. Mutta nyt oli kulunut jo neljä perjantaita, eikä Aleksanderia kuulunut, eikä hän tullut toisinakaan päivinä. Lisaveta Aleksandrowna oli vihainen; Piotr Ivanitsh nurisi, että hän antaa odottaa itseään liian puolen tunnin.
— Mutta sillä välin ei Aleksander ollut työttä; hän toimi setänsä asiaa. Surkow oli aikoja sitten lopettanut käymisensä Tafajewilla ja ilmoitti kaikkialla, että heidän välinsä on loppunut ja että hän katkasi siteen Tafajewin kanssa. Kerran iltasella — se oli torstaina — palattuansa kotia, löysi Aleksander pöydältänsä kaksi vaasua ja kirjelapun sedältä. Piotr Ivanitsh kiitti häntä ystävällisestä uutteruudesta ja kutsui häntä seuraavana päivänä, tavallisuuden mukaan päivälliselle Aleksander alkoi miettiä ikäänkuin tämä kutsumus olisi hajoittanut hänen tuumiaan. Hän meni kuitenkin toisena päivänä Piotr Ivanitshin luo tuntia ennen päivällistä.
— Mikä sinun on? Eihän sinua enää näe ollenkaan? oletko meidät unhottanut? sateli kysymyksiä sedältä ja tädiltä.
— No oletpa auttanut, jatkoi Piotr Ivanitsh, enemmän kuin osasin odottaakaan! Mutta olit kuitenkin olevinasi: "en voi", sanoit, "en osaa!" Vai et osaa! Olen monta kertaa tahtonut sinua tavata, mutta en ole saanut käsiini. No, minä olen sangen kiitollinen! Oletko saanut vaasut eheinä?
— Olen. Mutta minä lähetän ne takaisin.
— Minkätähden? Ei, ei: kaiken oikeuden mukaan ovat ne sinun.
— Ei! sanoi Aleksander päättävästi, minä en ota vastaan tätä lahjaa.
— No, tee kuin tahdot! Ne miellyttävät vaimoani: kyllä hän ottaa.
— Minä en tiennyt, Aleksander, sanoi Lisaveta Aleksandrowna veitikkamaisella hymyllä, että Te olette niin taitava näissä asioissa… minulle ette puhunut sanaakaan…
— Setä on sen keksinyt, sanoi hämmästynyt Aleksander, en minä ole kerrassaan mitään tehnyt, setähän minua on opettanut…