— Niin, niin, kuuntele sinä vaan häntä: niinkuin hän taitaisi itse. Hän toimitti asian niin, että… olen sangen, sangen kiitollinen! Mutta tuo minun hupakkoni, Surkow on tullut milt'ei hulluksi. Kyllä hän on minua naurattanut. Pari viikkoa sitten juoksi hän luokseni vallan hassuna; minä arvasin heti mistä syystä, mutta en ollut tietävinänikään, kirjoitin vaan, niinkuin en tietäisi mitään. "Aha! Vai sinä se olet", sanoin minä, "mitä hyvää tiedät sanoa?" Hän hymyili ja tahtoi teeskennellä tyyneyttä… mutta itsellä olivat kyyneleet melkein silmissä. "En mitään hyvää", sanoi hän: "tulin tuomaan huonoja uutisia." Minä katsoin häneen aivan kuin kummastuksella. "Mitä ihmeitä?" kysyin minä. "Teidän veljenpojastanne!" "Mutta mitä? peloitatko sinä minua? Sano pian!" puhelin minä. Siihen hänen tyyneytensä loppuikin: hän alkoi huutaa, raivota. Minä siirryin pois hänen luotaan nojatuolineni — mutta minun oli ihan mahdotonta puhua, sillä tavoin hän tiuski. "Itse sanoitte, että veljenne poika tekee vähän työtä, mutta Te juuri totutattekin häntä työttömyyteen." "Minäkö?" "Niin, juuri Te: kuka saattoi hänet Julian tuttavuuteen?" "Minun täytyy sanoa sinulle, että toisesta päivästä alkaen, tultuaan naisen kanssa tuttavuuteen alkaa hän kutsua tätä ristimänimeltä." "No mikä onnettomuus siinä on?" sanoin minä. "Se onnettomuus", vastasi hän, "että hän istuu nyt Tafajewnan luona aamusta iltaan saakka"… Aleksander punastui äkkiä.
— Näetkös, miten hän valehtelee kiukuissaan, ajattelin minä, jatkoi Piotr Ivanitsh, tarkastellen veljensä poikaa, kyllä kai Aleksander välittäisi istua siellä aamusta iltaan, enkä minä ole pyytänyt häntä sitä tekemäänkään; eikö niin?
Piotr Ivanitsh antoi pysähtyä veljensä poikaan kylmän ja tyynen katseensa, joka tuntui Aleksanderista ihan tuliselta.
— Niin… kyllä minä joskus… pistäyn… mutisi Aleksander.
— Joskus — se on suuri eroitus, jatkoi setä; — niinhän minä pyysinkin tekemään; vaan en joka päivä. Minä tiesin, että hän valehtelee. Mitä tekemistä siellä olisi joka päivä? Ikävystyisit vaan.
— Ei! Hän on hyvin viisas nainen… saanut mainion kasvatuksen… pitää musiikista… puhui Aleksander epäselvästi, väliin pysähtyen, hieroen silmäänsä vaikk'ei sitä kutkuttanutkaan, silitteli vasemman puoleista ohimotaan, sitten otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki huuliaan.
Lisaveta Aleksandrowna katsahti tarkasti, salavihkaa häneen, kääntyi sitten akkunaan päin ja hymyili.
— Vai niin! No, sen parempi, sanoi Piotr Ivanitsh, jos sinun ei ole ollut ikävä; minä olen yhä peljännyt, että olin tehnyt sinulle ikäviä hommia. Minä sanoin siis Surkowille: "kiitoksia, veikkoseni, että otat osaa veljeni pojan asioihin; olen suuresti, suuresti kiitollinen sinulle… mutta etköhän liioittele asiaa? Onnettomuus ei ole vielä niinkään suuri…" "Miksi ei olisi:" huudahti hän. "Eihän hän tee työtä; nuoren miehen täytyy ahkeroida…" "Ei sekään ole mikään onnettomuus", sanoin minä, "mikä hätä sinulla siitä on?" "Kuinka, mikä hätä?" vastasi Surkow. "Hän on saanut päähänsä käyttää viekkautta minua vastaan…" "Ahaa, siinäkö onnettomuus onkin!" aloin minä tehdä kiusaa. "Hän uskottelee minusta Julialle", puhui Surkow, "piru tiesi mitä… Julia on muuttunut kokonaan minua kohtaan. Kyllä minä opetan hänet, mokoman maitosuun" — suo anteeksi, minä kerron hänen sanojaan — "miten hän voisi minun kanssani muutoin taistella? Hänet on hän saanut parjaamisella puolelleen; toivon että saatatte hänet järkiinsä." "Kyllä minä hänet läksytän", sanoin minä, "kaikin mokomin läksytän; mutta, onkohan siinä perää? Miten hän on sinut vihoittanut?" Lahjoititko sinä hänelle kukkaisia, vai mitä? Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin aivan kuin vastausta odottaen. Aleksander oli ääneti. Piotr Ivanitsh jatkoi: "Kuinka", sanoi hän, "siinä ei olisi perää? Minkä vuoksi kuljettaa hän joka päivä Julialle kukkaiskimppuja? Nyt on talvi… mitä se tulee maksamaan?… Kyllä minä tiedän, mitä nämät kukkaiskimput merkitsevät." Siinä se on, ajattelin itsekseni, mitä omainen tekee: ei, nyt huomaan ettei sukulaisuus ole niinkään tyhjänpäiväinen asia. Olisitkohan muille ruvennut sillä tavalla hommaamaan? "Mutta kuljettaako hän varmaan joka päivä?" sanoin minä. "Odotapas, minä kysyn häneltä: sinä kenties panet omiasi." Ja varmaan onkin valehdellut! Niinkö? Ei se voi olla mahdollista, että sinä… Aleksander olisi tahtonut vajota maan alle. Mutta Piotr Ivanitsh katsoi häntä armotta silmiin ja odotti vastausta.
— Joskus… kyllä minä olen… vienyt… sanoi Aleksander silmät alas luotuina.
— No, taaskin joskus. Eikä joka päivä: se on tosiaankin vahinko. No, sano minulle, mitä on tullut kaikki sinulle maksamaan: en minä tahdo, että sinä minun tähteni kuluttaisit turhaan; siinä on jo kylliksi että puuhaatkin. Anna minulle lasku. No, ja Surkow purki vielä kauan vihaansa. "He käyvät kävelemässä kahden kesken jalkaisin ja myös ajavat vaunuilla niissä paikoin, missä on vähemmin väkeä."