Nämät sanat pöyristyttivät hiukan Aleksanderia: hän oikasi jalkansa suoraksi tuolin alta ja veti ne äkkiä taaskin kokoon.
— Minä pudistin epäileväisestä päätäni, jatkoi setä. "Kyllä kai hän viitsii kävellä joka päivä!" sanoin minä. "Kysykää muilta ihmisiltä…" sanoi hän. "Ennen minä kysyn häneltä itseltään…" tuumasin minä… Eihän se ole totta?
— Kyllä minä… muutaman kerran… kävelin hänen kanssaan…
— No, eihän se ole joka päivä, sitä minä en kysynytkään; tiesin muutenkin, että hän valehtelee. "No mitä", sanoin minä, "erinomaista siinä on? Hän on leski, likeisiä miehiä hänellä ei ole; Aleksander on hyvänsävyisä, — ei niinkuin sinä… Sentähden hän ottaa Aleksanderin mukaansa: eihän hänen miten sovi yksin käydä". "Ei. sanoi hän", "minua ette petä; kyllä tiedän. Aina hän on Tafajewnan kanssa teatterissa; minä hänelle hankin loogin, välistä Jumala ties' millä puuhalla, mutta Aleksander istuu kuitenkin hänen kanssaan." Minä en voinut enää pidättää itseäni ja rupesin ääneen nauramaan. "Se on oikein sinulle, pöllö." ajattelin minä. "Katsopas vaan sitä Aleksanderia! Hän on vasta veljen poika! Mutta minua hävettää tosiaan, että minun tähteni niin paljon puuhaat", Aleksander oli kuin kidutuspenkissä. Otsasta valui suuria hikikarpaloita. Hän tuskin kuuli mitä setä puhui, eikä uskaltanut katsoa setään eikä tätiin.
Lisaveta Aleksandrowna sääli häntä. Hän pudisti päätään miehelleen, kieltäen tätä kiusaamasta poikaa. Mutta Piotr Ivanitsh ei hellittänyt.
— Mustasukkaisuudessaan pisti Surkowin päähän ruveta vakuuttamaan minua, jatkoi hän, että sinä olet jo korvia myöten rakastunut Tafajewnaan. "Ei, suo anteeksi", sanoin minä hänelle, "se ei ole totta". Hänkö rakastuisi kaiken sen jälkeen, mitä hänelle on tapahtunut! Hän tuntee liian hyvin naisia ja halveksii niitä… Eikö totta? Aleksander nyökäytti päätään silmiään nostamatta.
Lisaveta Aleksandrowna kärsi hänen tähtensä.
Piotr Ivanitsh! sanoi hän voidakseen jollain tavalla lopettaa puheen.
— No, mitä?
— Taanoin kävi täällä mies Lukjanovilta kirjeen kanssa.