— Tiedän, hyvä. Niin mihin minä jäinkään? Piotr Ivanitsh, taas olet alkanut heittää tuhkaa kukkasilleni. Katso, mitä tämä on?
— Ei mitään kultaseni: sanotaan, että tuhka vaikuttaa hyvää kasvamisessa… Niin, minä aioin sanoa…
— Eiköhän liene aika, Piotr Ivanitsh ruveta päivälliselle?
— Hyvä, käske tuomaan pöytään! Sinä satuit muistuttamaan päivällisestä. Surkow sanoi, että sinä, Aleksander, olet melkein joka päivä siellä päivällisellä, että sentähden et käy nykyään meillä perjantaisin puolisella, että muka kokonaiset päivät vietätte yhdessä… piru ties mitä kaikkia hän lienee valehdellut, ihan kyllästytti minua; lopuksi minä ajoin hänet tiehensä. Niinpä olikin että hän on valehdellut. Nyt on perjantai ja sinä olet tässä edessäni.
Aleksander nosti toisen jalkansa toisen yli ja antoi päänsä vaipua vasemmanpuoleiselle olkapäälle.
— Minä olen sangen, sangen kiitollinen sinulle! — Tämä on sekä ystävyyden että sukulaisuuden palvelus, päätti Piotr Ivanitsh. — Surkow tuli vakuutetuksi, ettei hänellä ole mitään otettavissa ja peräytyi: "Julia luulee", sanoi hän, "että minä alan huokailla hänen peräänsä — siinä hän erehtyy". Minä aioin vielä laittaa lasikerroksen ja Jumala ties', mitä aikomuksia lieneekään ollut: hän ehk'ei ole uneksinutkaan semmoista onnea, joka oli valmistumaisillaan, Ei minulla olisi ollut mitään vastaan, naida hänet, sanoi Surkow, jos hän olisi osannut kiinnittää minut itseensä. Mutta nyt on kaikki lopussa. Totta Te neuvoitte minulle Piotr Ivanitsh, sanoi hän; nyt säilyy sekä rahat että aika. Nyt hän käy Bawrinin tapaan, synkkänä, eikä pyydä rahaa ja minä sanon: hänen kanssaan kaikki on loppunut. Sinä olet tehtäväsi tehnyt mestarillisesti! Nyt olen rauhoitettu pitkäksi ajaksi. Älä viitsi enempää puuhata. Nyt voit olla käymättäkin hänen luonaan, minä kuvittelen miten ikävä siellä on!… ole niin hyvä ja anoa minulle anteeksi… kyllä minä palkitsen jollain tavalla. Kun tarvitset rahaa, niin käänny minun puoleeni. Lisa! Käske tuomaan meille hyvää viiniä päivällispöytään: juomme onnistuneen asian maljan.
Piotr Ivanitsh iäksi pois huoneesta. Lisaveta Aleksandrowna katsahti pari kertaa salaa Aleksanderiin ja huomattuaan, ettei tämä puhunut sanaakaan, läksi myöskin pois palvelusväkeä käskemään.
Aleksander istui aivan kuin unohduksissa ja tuijotti yhä polviinsa. Vihdoinkin kohotti hän päätään, katsoi ympärilleen — ei ollut ketään huoneessa. Vedettyään aimo hengähdyksen, katsoi hän kelloa, se oli neljä. Hän sieppasi nopeasti hattunsa, viittasi syrjään kädellä, sinnepäin mihin setä oli mennyt, hiljakseen, varpaillaan, pälyen kaikille haaroille, pääsi hän etehiseen, sieltä otti hän palttoonsa käsivarrelleen, töytäsi kuin nuoli portaita myöten alas ja ajoi Tafajewnan luo.
Surkow ei valehdellut: Aleksander rakasti Juliaa. Hän tunsi melkein kauhulla tämän rakkauden ensimmäiset alkeet, aivan kuin minkä ruttotaudin. Häntä vaivasi sekä pelko että häpeä: pelko — joutua taaskin oman ja vieraan sydämmen kaikkien oikkujen alaiseksi, häpeä — muiden edessä ja erittäinkin sedän. Hän olisi maksanut mitä tahansa, jos olisi asian voinut salata sedältä. Vähän aikaa sitten, kolme kuukautta takaperin, kieltäytyi hän niin ylpeästi ja päättävästi rakkaudesta, kirjoitti vielä kuolin laulun sille rauhattomalle tunteelle, saman, jonka setä oli lukenut, ja lopuksi halveksi julkisesti naisia — ja yht'äkkiä oli hän uudestaan naisen jalkojen juuressa. Taaskin lapsellisen maltittomuuden todistuksia. Laupias Isä! Milloin hän vapautuu sedän kunnottomasta vaikutuksesta? Eikö hänen elämässään koskaan tapahdu erilaista, odottamatonta käännekohtaa, mutta aina vaan käy Piotr Ivanitshin ennustuksien mukaan.
Tämä ajatus saattoi hänet epätoivoon. Hän olisi ollut iloinen pakenemaan uutta rakkautta. Mutta miten paeta? Mikä eroitus on Nadinkan ja Julian rakkauden välillä! Ensimmäinen rakkaus ei ollut mitään muuta kuin onneton sydämmen hairahdus, joka vaati ravintoa, sillä ijällä sydän ei paljon valikoitse: ottaa vastaan ensimmäisen, mikä vaan tulee eteen. Mutta Julia! Tämä ei ole enää mikään oikullinen tyttö lepakko, joka ei ymmärrä häntä, eikä itseäänkään, eikä rakkautta. Tämä on — nainen täydessä kehityksessään, ruumiiltaan heikko, mutta henkisessä suhteessa tarmoa rakkauteen: hän on kokonaan pelkkää rakkautta. Muita ehtoja onneen ja elämään hän ei tunnusta. Niinkuin rakastaminen olisi mikä tyhjä asia? Se on myöskin lahja, mutta Julia on — nero siinä. Hän oli uneksinut tällaista rakkautta: kiitollista, järkevätä, mutta samalla voimakasta, joka ei tiedä mistään muusta, mikä vaan ei kuulu sen omaan piiriin.