Tavallinen juttu II / Kaksi-osainen romaani

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

Minä en menetä henkeäni ilosta niinkuin luontokappale, puhui hän itselleen, henki ei mene tainnoksiin, vaan minussa tapahtuu arvokkaampi, korkeampi kehityskulku: minä tunnustan onneni, minä mietiskelen sitä, ja se on täydellisempi, vaikka ehkä tyynempi… Kuinka jalosti, teeskentelemättä, ilman matkailemista oli Julia antautunut tunteelleen. Tuntui kuin hän olisi odottanut semmoista ihmistä, joka ymmärtäisi syvästi rakkauden — ja se ihminen ilmestyi. Hän astui ylpeästi kuin laillinen vallitsija perityn rikkauden omistajaksi ja oli kiitollisuudella tunnustettu. Mikä lohdutus, mikä autuus, ajatteli Aleksander, ajaessaan hänen luokseen sedän luoda, on tietää, että löytyy maailmassa olento, joka vaikka olisi missä tahansa ja tekisi mitä tahansa, muistaa meitä, siirtää kaikki ajatukset, toimet ja teot yhteen pisteesen ja yhteen käsitykseen — rakastettuun olentoon. Se on aivan kuin meidän toinen "minä". Jos hän kuulee vaikka mitä, näkee mitä, kulkee vaikka minkä ohitse, tahi jos mikä tahansa kulkee hänen ohitsensa, kaikki mielenvaikutukset uskotaan toiselle minulle; se mielenvaikutus on molemmille tunnettu, molemmat ovat toisiaan opettaneet, sillä tavoin uskottu mielenvaikutus otetaan vastaan, vahvistetaan sielussa poistamattomilla piirteillä. Toinen minä kieltäytyy omista tunteista, jos toinen ei voi jakaa niitä ja ottaa vastaan. Hän rakastaa samaa mitä toinen, rakastaa, ja vihaa mitä toinenkin vihaa. Eroittamatta asuvat he samassa ajatuksessa ja yhdessä tunteessa: heillä on yksi henkinen silmä, yksi kuulo, yksi järki, yksi sielu…

— Herra, sinnekö paikkaan ajetaan, joka on Liteinalla? kysyi vossikka.

Julia rakasti Aleksanderia tulisemmin kuin tämä häntä. Hän ei tiennyt edes koko rakkautensa voimaa eikä ajatellut sitä. Hän rakasti ensimmäisen kerran — se ei olisi vielä ollut mitään — eihän voi suoraan rakastaa toisen kerran, mutta onnettomuus oli siinä, että hänen sydämmensä oli kehittynyt äärimmäiseen saakka, valmistettu ja kehitetty romaaneilla, ei ainoastaan ensimmäistä, vaan sitä romantillista rakkautta varten, joka löytyy muutamissa romaaneissa, mutta ei luonnollisuudesta ja joka sentähden onkin aina onneton. Sen ohessa Julian järki ei saanut terveellistä ravintoa pelkkien romaanien lukemisesta, ja alkoi erota sydämmestä. Hän ei voinut mitenkään huvitella tyyntä, yksinkertaista rakkautta, ilman myrskyn ilmaantumista, ilman rajatonta helleyttä. Hän olisi heti lakannut rakastamasta sitä ihmistä, joka ei olisi langennut hänen jalkainsa juureen sopivassa tilaisuudessa, joka ei olisi vannonut kaiken sielunsa voimalla, joka ei olisi uskaltanut polttaa hänet ja musertaa tuhaksi syleilyillään ja joka ei olisi uskaltanut ryhtyä muuhun toimeen kuin rakkauteen, eikä olisi juonut elämän maljaa pisara pisaralta hänen kyyneleistään ja suuteloistaan.

Siitä syntyi haaveellisuus, joka loi hänelle toisen maailman. Jos tavallisessa elämässä tapahtui jotakin, joka poikkesi eri maailman säännöistä, niin hänen sydämmensä joutui raivoon ja kärsi. Heikko ja vielä lisäksi naisen elimistö joutuu välistä sangen ankarien täristyksien alaiseksi. Useat mielenliikutukset ärsyttävät hermoja ja saattavat lopuksi ne täydelliseen epäjärjestykseen. Siitä syystä juuri tulee useille naisille miettiväisyys luonteessa ja surumielisyys ihan syyttä, synkkä katsantotapa elämään; siitä syystä tuntuu heistä luonnollinen, järjellisesti säädettyjä päättäväinen, muuttumattomien lakien mukainen järjestys ihmisen olemisesta raskailta kahleilta; sanalla sanoen siitä syystä peloittaa heitä todellisuus ja pakoittaa rakentamaan maailman utulinnojen tapaiseksi.

Kuka koetti kehittää niin ennen aikaisesti ja säännöttömästi Julian sydämmen ja antoi järjen olla rauhassa? Kuka? Se klassillinen pedagogillinen kolmimiehistö, triumviraatti, joka vanhempien kutsumuksesta ilmestyy ottamaan huostaansa nuoren järjen, ilmaisemaan sille kaikkien aineitten vaikutukset ja syyt, repäisemään menneen verhon ja näyttämään mitä allamme on — vaikea velvollisuus! Sentähden olikin kutsuttu yhteen kolme kansaa ratkaisemaan tätä mainetyötä. Vanhemmat ovat itse peräytyneet kasvatuksesta, arvellen että heidän huolensa ovat loppuneet siihen, kun hyvien ystävien suosimuslauseiden mukaan ottivat erään ranskalaisen, Poulen, ranskalaista kirjallisuutta ja muita aineita opettamaan; sitten erään saksalaisen, Smidt'in, siksi että oli tapana opetella, vaikk'ei koskaan opita saksan kieltä, ja viimeksi venäläisen opettajan Ivan Ivanitsh'in.

— He ovat kaikki semmoisia harjaamattomia, sanoi äiti, aina he ovat niin huonosti puetut, ulkonäöltään huonomman näköiset kuin pikentit; välistä haisevat viinalle…

— Eihän mitenkään voi olla ilman venäläistä opettajaa? Ei se sovi! päätti isä, älä ole levoton: minä valitsen itse sävyisemmän.

Ranskalainen ryhtyi siis toimeensa. Hänen ympärillään hääräsivät isä ja äiti. Häntä kutsuttiin kotiin aivan kuin vierasta, häntä kohdeltiin hyvin kohteliaasti: tämä oli kallis ranskalainen: — Tämän oli helppo opettaa Juliaa: hän, kiitos olkoon kotiopettajattarelle, puhui ranskaa, luki ja kirjoitti melkein virheettömästi. Monsieur Poulelle jäi ainoastaan työskenteleminen kirjallisuudessa hänen kanssaan. Hän antoi Julialle kaikellaisia ainekirjoituksia: välistä sai hän kuvata nousevan auringon, milloin määritellä rakkautta ja ystävyyttä, milloin kirjoittaa onnentoivotus-kirjeen vanhemmille tahi purkaa sydämmensä ystävättärelle erohetkellä.

Julia näki akkunastaan ainoastaan auringon laskevan kauppias Girinin talon taakse; ystävättäristään hänen ei tarvinnut koskaan erota, mutta ystävyys ja rakkaus… nyt hänessä välähti ensi kertaa ajatus näistä molemmista tunteista. Täytyihän niitä joskus oppia tuntemaan.

Tyhjennettyään kaiken tämän ainevaraston päätti Poule lähestyä sitä pyhää, ohkaista vihkoa, jonka päällimäiseen lehteen on isoilla kirjaimilla kirjoitettu: Luentoja ranskan kirjallisuudesta. Kuka meistä ei muistaisi tätä vihkoa? Kahden kuukauden kuluttua taisi Julia ulkoapäin ranskalaisen kirjallisuuden, se on, tämän ohkaisen vihon, mutta kolmen kuukauden kuluttua oli hän sen unhoittanut; vahingolliset jäljet jäivät kuitenkin. Hän tiesi että löytyy Voltaire ja syytti häntä marttyyreistä, Cbateaubriandia piti hän Filosofillisena sanakirjana, Montaique'a kutsui Monsieur de Montaigniksi ja muisteli häntä välistä Hugon rinnalla. Molierista sanoi hän, että tämä kirjoittaa teatteria varten; hän oppi Roeinin kuuluisan sanonnan: "Tuskin tulimme sisään Trezènes'in porteista". Muinaistieteessä miellytti häntä suuresti komedia, joka oli tapahtunut Vulkanuksen, Marsin ja Venuksen välillä. Hän puolusti ensin Vulkanusta, mutta saatuaan tietää, että tämä ontui ja oli kömpelö ja kaiken sen lisäksi seppä, siirtyi hän heti Marsin puolelle. Hän piti myöskin tarusta Semelestä ja Jupiterista, Apollon maanpakolaisuudesta ja hänen ilveleikeistään maan päällä, Julia otti ne kaikki siltä kannalta, miltä ne olivat kirjoitetut, eikä aavistanut mitään muuta merkitystä näissä taruissa olevan. Aavistikohan itse ranskalainenkaan — Jumala ties! Julian kysymyksiin tästä entisestä uskonnosta, vastasi hän otsa rypistettynä ja arvokkaana: Tyhmyksiä! Mutta tämä Vulkanus peto lienee ollut hullunkurisen näköinen…kuunnelkaa, lisäsi hän sitte hiukan siristettyään silmiään ja pudistettuaan häntä kädestä: — mitä tekisitte Venuksena? Julia ei vastannut mitään, mutta punastui, ensikertaa eläissään tietämättömästä syystä.