Lopuksi ranskalainen täydensi hänen kasvatuksensa sillä, että antoi tutustua sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti ranskalaisen kirjallisuuden uuden koulun kanssa. Hän antoi Julialle kirjoja, jotka aikanaan olivat paljon melua nostaneet: "Viheriäkäsikirjoitus", "Seitsemän perisyntiä", "Kuollut aasi" ja kokonaisen joukon kirjoja, jotka silloin tulvailivat Ranskassa ja Europassa.
Tyttö parka syöksi janoavaisesti tähän suunnattomaan valtamereen. Millaisilta sankareilta hänestä tuntuvat Janet, Balzac, — ja koko jono suuria miehiä! Mikä on tuommoinen raukkamainen satu Vulkanuksesta näiden ihmeellisten kuvauksien rinnalla? Venus näiden uusien sankaritarten rinnalla tuntuu aivan viattomalta. Hän luki ahneesti uutta koulua ja luultavasti lukee vieläkin.
Sillä aikaa kun ranskalainen pääsi niin kauas, ei vankka saksalainen ennättänyt päästä kieliopinkaan läpitse: hän sovitteli vaan hyvin arvokkaasti sijoitelma- ja taivutus-tauluja, mietiskeli monenlaisia kekseliäitä keinoja, miten voi paremmin muistaa sija-sanojen päätteitä: hän selitti että välistä pannaan sana "zu" loppuun j.n.e.
Mutta kun häneltä vaadittiin kirjallisuutta, niin mies parka peljästyi. Hänelle näytettiin ranskalaisen vihko, hän pudisti päätään ja sanoi, ettei saksaksi voi opettaa, vaan että löytyy Allerin lukemisto, jossa kaikki kirjailijat teoksineen ovat nähtävinä. Mutta sillä hän ei päässyt erilleen: häntä kiusattiin että hän tutustuttaisi Juliaa niinkuin Monsieur Poule'kin kaikenlaisiin teoksiin.
Lopulta saksalainen toki lupasi ja tuli kotiinsa syvästi miettiväisenä. Hän aukaisi kaapin tahi oikeammin sanottu, hän paljasti sen, toisen oven puoliskon otti hän kokonaan pois ja asetti seinää vasten, senvuoksi ettei kaapilla ole moneen aikaan ollut saranoita eikä lukkoa, — sieltä hän veti esille vanhat saappaat, puoli toppaa sokeria, pullollisen nuuskaa, karahviinillisen viinaa ja leipäkannikan, sitten rikkinäisen kahvimyllyn, sittemmin parranajovadin saippuapalasen ja harjan kanssa, joka oli pomaada purkissa, vanhat housun kannattimet, kovasimen kynäveistä varten ja vielä hiukan muuta semmoista romua. Vihdoinkin näkyi näitten jälkeen kirja, toinen, kolmas, neljäs — viisi kaikkiaan luvultaan. Hän löi niitä vastakkain: tomu kohosi pilvenä, niinkuin savu ja varjosti juhlallisesti pedagoogin pään.
Ensimmäinen kirja oli: Gesnerin idylli, — gut! sanoi saksalainen ja tutki nautinnolla idyllin rikkinäistä kansilehteä. Hän aukaisi toisen kirjan: Gothan kalenderi vuodelta 1804. Hän selaili sitä: siinä oli europpalaisten kuninkaitten luku, kaikenmoisten linnojen, putousten kuvia: — sehr gut! sanoi saksalainen. Kolmas oli — piplia: hän pani sen syrjään, mumisi ensin hurskaasti: Nein! Neljäs oli: Jungin yöt: hän pudisti päätään ja mutisi: Nein! Viimeinen oli Weisse! Saksalainen hymyili juhlallisesti: da habe ich's, sanoi hän. Kun hänelle sanottiin, että löytyy vielä Schiller, Göthe ja muita, pudisti hän päätään, ja sanoi itsepäisesti: Nein! Julia haukotteli paikalla kun saksalainen oli kääntänyt hänelle Weissesta ensimmäisen sivun, mutta sitten ei viitsinyt enää edes kuunnellakaan. Saksalaiselta jäi hänelle muistiin ainoastaan, että apusana "zu" pannaan välistä loppuun.
Mutta venäläinen? Tämä teki tehtävänsä vielä tunnollisemmin. Hän vakuutti melkein kyyneleet silmissä, että alus-ja maine-sanat ovat semmoisia ja semmoisia lauseen osia, mutta nimi-sana on taas sellainen, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että Julia uskoi häntä ja opetteli ulkoapäin kaikkien lauseiden osien määritelmät. Osasipa yhdellä kerralla luetella asemosanat ja kun opettaja kyseli arvokkaasti: "Mutta mitkäs kiihtosanat osoittavat peljästystä ja kunnostusta," vastasi Julia äkkiä, tuskin vetäen henkeä: ah, oh, eh, voi, a, o, no, ehe! Silloin opettaja riemuitsi.
Hän sai tietää muutamia totuuksia lauseopista myöskin, mutta ei osannut sovittaa niitä asiaan, joten kieliopilliset virheet jäivät hänelle kaikeksi elämäkseen. Histooriasta hän tiesi, että oli löytynyt eräs Makedonian Aleksander, että hän oli sotinut ja oli ollut perin rohkea… ja tietysti perinkauniskin… mutta minkä arvoinen oli vielä ja mitä merkitsi hänen vuosisatansa, se ei juolahtanut hänen eikä opettajan päähän; eikä Kaidanowkaan liian paljon selitä sitä asiaa. Kun opettajalta vaadittiin kirjallisuutta, niin hän kuljetti ko'on vanhoja käytettyjä kirjoja. Siinä löytyi Kontemir Sumarokow, sitten Lomonosow, Dershawin, Oserow. Kaikki ihmettelivät; varovaisesti aukaistiin yksi kirja, haisteltiin, sitten heitettiin pois ja vaadittiin jotain uudenaikaisempaa. Opettaja toi Karamsinin. Mutta uuden ranskalaisen koulun jälkeen lukea Karamsinia! Julia luki köyhästä Liisasta muutaman rivin, ja niinikään matkustuksista, — ja sitten hän antoi sen jo takaisin.
Väliaikoja oli oppilas paralla näiden toimien välillä paljon, eikä ollut yhtään jaloa ja terveellistä ravintoa ajatukselle! Järki alkoi uinua, mutta sydän lyödä rauhattomasti. Vaan samassa ilmestyi kohtelias serkku, joka toi muutamia lukuja Oneginista, Kaukasialaisen vangitun y.m. Neito tuli tuntemaan venäläisen runouden mehua ja Oneginin opeteltiin ulkoapäin eikä se jättänyt Julian päänalusta. Serkku, niinkuin kaikki opettajat eivät osanneet selittää tämän teoksen arvoa ja merkitystä. Hän otti Tatjanan esikuvaksen ja toisti ajatuksissaan ihanteelleen Tatjanan kirjeen palavat rivit Oneginille, ja hänen sydämmensä sureksi ja sykkäili. Mielikuvitus haki milloin Oneginia, milloin uudenaikaisen koulun mestarien sankaria — kalpeita, synkkämielisiä, hurmaantuneita…
Eräs italialainen ja eräs ranskalainen lopettivat hänen kasvatuksensa, antaen hänen päälleen ja liikkeilleen kauniit määränsä, nimittäin opettivat tanssimaan, laulamaan, soittamaan tahi oikeimmiten soittamaan naimiseen asti pianoa, mutta musiikkia oikeastaan eivät opettaneet. Hän oli siis jo kahdeksantoista vuotias, mutta aina synkkäkatseisena, miellyttävän kalpeana, leijuvaisin vyötäisin, pienin jaloin ilmautui hän salonkeihin näytteeksi maailmalle.