Hänet huomasi Tafajew, ihminen, jolla oli kaikki sulhaismiehen ominaisuudet, arvokas virka, hyvä omaisuus, risti kaulassa, sanalla sanoen onni ja menestys. Ei voinut sanoa hänestä, että hän oli pelkkä yksinkertainen ja hyvä mies. Eipä! Hän ei antanut itseään pakoittaa ja tuomitsi sangen terävästi nykyistä Venäjää siitä, mitä siltä puuttuu taloudellisessa ja elinkeinon suhteessa, ja omalla alallaan pidettiin häntä käytännöllisenä ihmisenä.
Kalpea, synkkämielinen tyttö, hänen lujan luonteensa kummallinen vastakohtaisuus, teki häneen mahtavan vaikutuksen. Iltasin pakeni hän pois korttipöydästä ja vaipui ajoittaisin omituisiin ajatuksiin, katsellen tätä puoleksi ilman utukuvaa, joka lenteli hänen edessään. Kun Julian rauennut katse lankesi häneen tietysti satunnaisesti, niin hän, rohkea gladiatori salonkikeskusteluissa, hämmästyi aran tytön edessä, tahtoi hänelle välistä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Tämä kyllästytti häntä ja hän päätti toimia päättävämmästi kaikenlaisten tätien kautta.
Myötäjäisten luettelo tuntui tyydyttäväiseltä. "Mitäs muuta: me olemme pari!" mietiskeli hän itsekseen. "Minä olen vasta neljänkymmenen viiden vanha, hän kahdeksantoista: meidän omaisuudellako emme tulisi hyvin toimeen. Entäs ulkomuoto? Hän on vielä lisäksi sievä, mutta minä olen, niinkuin sanotaan, muhkea… mies. Hän on sivistynyt, sanotaan: mitä sitten? Olenhan minäkin ennen aikoihin lukenut, muistan, että opetettiin latinaa ja roomalaista histooriaa. Vielä nytkin muistan: siellä tuo konsuli — mikä hän olikaan… no hitto olkoon hänen kanssaan! Muistan, että luettiin uskonpuhdistuksesta… ja noita runoja: Beatuksille… mitenkä se olikaan sitten? Puer, pueri, puero… ei se ollut niin, piru ties — kaikki olen unhoittanut. Totta jumal' avita — senvuoksihan opetetaankin, että unhotettaisiin. Vaikka minut tapettaisi, niin minä sanon, että tuo ja tämä, kaikki virkamiehet ja oppineet eivät voi sanoa, mikä se konsuli oli siellä… tahi minä vuonna olivat Olympon leikit, luultavasti opetetaan sillä tavalla… sentähden että järjestys on senlainen, että vaan näyttäisi, että on lukenut. Ja kuinkas sitten ei unohtaisi: eihän seuraelämässä enää siitä puhuta, mutta alapas puhua, niin, luulen, että melkein taluttaisivat ulos! Ei, kyllä me vaan olemme pari."
Siis, kun Julia oli päässyt lapsuudesta, niin ensimmäisellä askeleella häntä kohtasi kaikkein surullisin todellisuus — jokapäiväinen mies. Miten kaukana tämä oli niistä sankareista, joita hänen mielikuvituksensa ja runoilijat olivat luoneet.
Viisi vuotta hän kulutti siinä ikävässä unessa, niinkuin hän kutsui avioliittoa ilman rakkautta ja ei aikaakaan, niin ilmestyi sekä vapaus, että rakkaus. Hän hymyili, ojensi niille tulisen sylen ja antautui rakkaudelleen, niinkuin ihminen antautuu kilpa-ajoon hevosella. Ihminen kiitää kuin mahtava eläin, unhottaen välimatkan. Henki menee tainnoksiin, esineet juoksevat taaksepäin; kasvoihin puhaltaa raittius; rinta voi tuskin kestää tunteen lemmenhurmausta… tahi, niinkuin ihminen, joka huolettomasti antautuu ruuheen aaltojen keinuteltavaksi: aurinko lämmittää häntä, vihreät rannat välähtelevät hänen silmissään, leikillinen laine hyväilee venheen perää ja kuiskailee niin suloisesti, juoksee edellä ja viekottelee yhä kauemmas ja kauemmas, osoittaen tietä loppumattomana virtana… Ihrainen hurmaantuu. Silloin ei ole aikaa katsella ja ajatella, miten tie päättyy: kiitääkö venonen syvyyteen tahi viekö aalto karille?… Tuuli, vie ajatukset mukanaan, silmät ummistuvat, lumous on voittamaton… samoin ei hänkään voinut sitä vastustaa, vaan antautui hurmaukselle enemmän ja enemmän… Vihdoin tulivat hänelle ne runollisuuden hetket elämässä: hän rakasti sitä väliin suloista, väliin tuskallista sielun rauhattomuutta, hän haki itse mielenliikutuksia, keksi itselleen kärsimystä ja onnea. Hänessä nousi himo rakkauteen, niinkuin nousee opiumiin, ja hän joi ahneesti sydämmen myrkkyä.
Julia oli jo liikutuksessa odottamisesta. Hän seisoi akkunan ääressä ja hänen kärsimättömyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Hän nypisteli kiinalaista ruusua ja kiukuissaan heitteli sen lehtiä laattialle, mutta sydän alkoi mennä tainnoksiin: se oli tuskan hetki. Ajatuksissaan leikki hän kysymyksiä ja vastauksia: tuleeko hän tahi eikö tule? Kaikki hänen käsitys voimansa oli kiinnitetty siihen, että voisi selvittää tämän perin vaikean laskun. Jos käsitys puhui vakuuttaen, niin hän hymyili, mutta jos ei — kalpeni hän.
Kun Aleksander pysähtyi ulkopuolella, niin vaipui hän kalpeana ja voimattomana nojatuoliin… niin kovasti työskentelivät hermot hänessä. Kun Aleksander astui sisään… on mahdotonta kuvata sitä katsetta, joka oli hänelle vastassa, sitä iloa, joka silmänräpäyksessä virtaili kaikissa hänen piirteissään, aivankuin eivät olisi vuoteen toisiaan nähneet, vaikka kuitenkin olivat toisiaan kohdanneet edellisenä päivänä. Äänetönnä näytti hän seinäkelloa; jos Aleksander hiukankaan koetti puolustaa itseään, niin Julia ei kuunnellut loppuunkaan, vaan uskoi häntä ja antoi anteeksi, unhotti kärsimättömyyden kivun, ojensi hänelle kätensä ja molemmat istuivat sohvalle, puhuivat kauan, olivat ääneti kauan ja katsoivat kauan toisiaan. Jos palvelija ei olisi muistuttanut, niin he olisivat unhoittaneet syödä päivällistä.
Miten paljon nautintoja Aleksander voikaan uneksia niin täydellisen totisista sydämmen vuodatuksista. Kesällä kävelyt kahden kesken ulos kaupungista: jos jonnekin ihmistulvaan musiikki, ilotulitus viekotteli, niin he välähtelivät jossain kaukana käyden käsikynkässä. Talvella tuli Aleksander aina päivälliselle ja sitten he istuivat vierekkäin kamiinin ääressä puoli yöhön saakka. Välistä käskettiin valjastaa hevonen ja kiidettyä pitkin pimeitä katuja kiiruhtivat he lopettamaan loppumatonta keskustelua samovarin ääressä. Jok'ainoa ympäristöllä sattuva tapahtuma y.m., jok'ainoa ajatuksen ja tunteen ohitsekulkeva liikutus, — kaikki ne huomattiin ja jaettiin.
Aleksander pelkäsi yhtymistä sedän kanssa kuin tulta. Välistä hän kävi Lisaveta Aleksandrownan luona, mutta tämä ei ennättänyt koskaan esiin saada hänessä avomielisyyttä. Aleksander oli aina rauhaton, ettei vaan tapaisi setää ja saisi jälleen toimeen jonkinlaisen kohtauksen, sen vuoksi hän kiiruhti aina pois.
Oliko hän onnellinen? Senlaisessa tapauksessa voisi muista sanoa sekä on, että ei, mutta hänestä ei; hänen rakkautensa alkoi kärsimyksillä. Niinä hetkinä jolloin hän ennätti unhoittaa menneen, niin hän uskoi onnen mahdollisuuteen, Juliaan ja hänen rakkauteensa. Toisina aikoina tuli hän rauhattomaksi parhaassa sydämmen vuodatusten kuumeessa, pelokkaasti kuunteli Julian himollista, hurmaantunutta hourailemista. Hänestä tuntui, että saa vaan olla varoilla, että Julia pettää, tahi jokin toinen odottamaton salliman lyömä silmänräpäyksessä hajoittaa loistavan autuuden maailman. Nauttiessaan ilon hetkistä, tiesi hän samalla, että niitä tulee ostaa kärsimyksillä ja alakuloisuus alkoi häntä taas painaa.