Kului kuitenkin talvi ja tuli kesä, mutta rakkaus ei ollut vieläkään loppunut. Julia mieltyi häneen yhä enemmän. Ei ollut petosta eikä salliman lyömää: mutta tapahtui vallan toista. Aleksanderin katse kävi selväksi. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, että voi pysyväisestä olla uskollinen. Mutta tämä rakkaus ei olekaan enää niin tulinen… ajatteli hän kerran, katsellessaan Juliaa, vaan sen sijaan on se kestävä, kenties ikuinenkin. Niin, epäillyksettä. Ah! viimeinkin minä ymmärrän sinua kohtalo. Sinä tahdot palkita minut kaikista menneistä kärsimyksistä ja petoksista, pitkällisen vaeltamisen perästä rauhalliseen satamaan saattaa. "Siis tässä on onnen turvapaikka… Julia!" huudahti hän ääneen. Tämä säpsähti.
— Mikä Teidän on? kysyi hän.
— Ei mitään! ilman vaan…
— Ei! sanokaa: Teillä oli jokin ajatus. Aleksander oli vaan uppiniskainen. Julia taas ei antanut perään.
— Minä ajattelin, että onnemme täydellisyydestä puuttuu…
— Mikä? kysyi Julia rauhattomana.
— Ei mikään! Päähäni pöllähti kummallinen ajatus. Julia hämmästyi.
— Ah! älkää piinatko minua, sanokaa pian! sanoi hän.
Aleksander alkoi miettiä ja lausui puoliääneen aivankuin hän olisi itsekseen puhunut.
— Hankkia oikeuden saada pitää häntä hetkeksikään jättämättä, eikä tarvita mennä kotia… olla jokapaikassa ja aina hänen kanssaan. Olla maailman silmissä hänen laillinen omistajansa… Hän kutsuu minua ääneen, punastumatta omakseen… ja niin koko elämän ajan! Ylpeillä sillä ijankaikkisesti…