— Menettekö aikaseen huomenna virastoon? kyseli hän välistä.
— Yhdentoista vaiheilla.
— Mutta tulkaa minun luokseni kello kymmenen, niin syödään yhdessä aamiaista. Eiköhän sopisi olla kokonaan käymättä? niinkuin siellä ilman meitä…
— Kuinka? Isänmaa… velvollisuus… sanoi Aleksander.
— Sepä kaunista! Sanokaa Te, että rakastatte ja olette rakastettu.
Eikö teidän päällikkönne ole tosiaan koskaan rakastanut? Jos hänellä
on sydäntä, niin hän kyllä käsittää. Tahi tuokaa tänne työnne: kuka
Teitä häiritsee täällä työskentelemästä?
Toisella kerralla Julia ei päästänyt häntä teatteriin, mutta tuttavien luo ei milloinkaan. Kun Lisaveta Aleksandrowna tuli hänen luokseen vierailulle, niin Julia ei voinut pitkään aikaan tointua, nähtyään, mitenkä nuori ja kaunis Aleksanderin täti oli. Hän oli kuvaillut häntä tavalliseksi tädiksi: vanhaksi ja rumaksi, niinkuin suurin osa tädeistä on; mutta tässä, pyydän nöyrimmästi, kahdenkymmenen kuuden, seitsemän vanha nainen ja vielä kaunotar. Hän toimitti Aleksanderille ikävän kohtauksen ja päästi häntä harvemmin sedän luo.
Mutta mitä oli hänen mustasukkaisuutensa ja mielivaltaisuutensa verraten Aleksanderin mielivaltaisuuteen? Hän oli jo tullut vakuutetuksi Julian luottamuksesta, näki, ettei petos ja kylmeneminen ollut hänen luonteensa mukaista — mutta oli vaan mustasukkainen. Ja millä tavalla mustasukkainen! Se ei ollut lemmen kyllyyden mustasukkaisuutta: itkevä, vaikeroiva, tuskallisesta sydämmen kivusta, valittava, pelosta vapiseva, että kadottaa onnensa — vaan välinpitämätön, kylmä, ilkeä. Hän kiusasi naisraukkaa rakkaudesta, enemmän kuin toiset vihasta kiusasivat. Jos hänestä esimerkiksi tuntuu, ett'ei hän illalla, vieraiden aikana, katsellut häntä kylliksi usein ja lempeästi, niin Aleksander katseli ympärilleen kuin peto, — ja silloin oli onnettomuus, jos sattui olemaan Julian vieressä nuori mies, taikka ei nuorikaan, ainoastaan vaan ihminen, usein nainenkin, välistä — joku esinekin. Loukkauksia, pistosanoja, mustia epäluuloja ja soimauksia sateli kuin rakeita. Julian täytyi silloin puolustautua ja lunastaa itsensä vapaaksi kaikenlaisilla uhrauksilla, vastustelematta nöyryydellä: ei hän saanut puhua sen kanssa, ei istua siellä, ei lähestyä sitä, kärsiä petollisten katselijoiden viekasta hymyä ja kuiskuttelemista, punastua, kalveta ja joutua hämilleen.
Jos häntä kutsuttiin minne, niin hän, vastaamatta, käänsi ennen kaikkea kysyvän katseen Aleksanderiin ja jos hän hiukankin rypisti kulmakarvojaan, niin Julia antoi kalveten ja vapisten samassa hetkellä kieltävän vastauksen. Välistä Aleksander antoi taas myöntymyksen — Julia valmistelee, pukee ylleen, on valmis istumaan vaunuihin, — mutta ei aikaakaan, Aleksander, hetken oikusta, lausuu ankaran kiellon! Julia riisuu heti päältään ja hevoset pois valjaista. Jäljestä, kenties Aleksander alkaa anoa anteeksi, pyytää lähtemään, mutta silloin ei ole enää aikaa pukeutua, panna hevosia valjaisin. Sitten hän jääkin kotia. Hän ei ollut mustasukkainen ainoastaan kauniille, järjen tahi neron ominaisuuksille, vaan rumille ja lopuksi niillekin, joiden naama ei ollenkaan miellyttänyt häntä.
Kerran tuli Julian luokse käymään eräs vieras sieltä, missä hänen vanhempansa asuivat. Vieras oli vanhanpuoleinen, rumanlainen mies, puhui yhä vuodentulosta ja asiastaan senattiin, niin että Aleksander häntä kuunnellessa ikävystyneenä läksi viereiseen huoneesen. Ei ollut suinkaan syytä olla mustasukkainen. Viimeinkin vieras alkoi ottaa jäähyväisensä.
— Minä olen kuullut, sanoi hän, että Te olette keskiviikkoina kotona; sallitteko minun yhtyä Teidän tuttavienne piiriin?