Julia hymyili ja valmistui sanomaan: "tehkää niin hyvin! Kun yht'äkkiä kajahti toisesta huoneesta kuiskaus, joka oli kovempi kaikkea huutoa: minä en tahdo!"
— En tahdo! toisti Julia nopeasti vieraalle säpsähtäen.
Julia kärsi kaikki. Hän sulki itsensä vierailta, ei käynyt missään ja istui silmästä silmään Aleksanderin kanssa.
Järjestelmän mukaisesti juovuttivat he itseään yhä edelleen onnessaan. Tyhjennettyään tiedettyjen ja tunnettujen nautintojen varaston, alkoi Julia keksiä uusia, tehdä vaihtelevaisemmaksi tuon ennestään hauskuuksista rikkaan maailman. Mitä kekseliäisyyden lahjoja Julia ilmaisikaan! Mutta tämäkin lahja loppui. Ruvettiin entisiä toistamaan. Toivottavaa ja koeteltavaa ei ollut enää mitään. Kaupungin ulkopuolella ei ollut ainoatakaan paikkaa, missä he eivät olisi käyneet, ei ainoatakaan näytelmäkappaletta, jota eivät olisi nähneet yhdessä, ei ainoatakaan kirjaa, jota eivät olisi lukeneet ja tuominneet. He oppivat tuntemaan toinen toisensa tunteet, ajatustavan, hyvät avut ja vaillinaisuudet, eikä mikään estänyt heitä enää täyttämästä ajateltua suunnitelmaa.
Sydämmen vuodatukset kävivät harvemmiksi. Välistä istuivat he tuntimääriä, eivätkä vaihtaneet sanaakaan. Mutta Julia oli onnellinen äänetönnäkin.
Silloin tällöin tekee hän Aleksanderille kysymyksen ja saa vastaukseksi: kyllä ja ei — ja hän on siihen tyytyväinen; mutta jos ei saa sitäkään, niin hän katselee Aleksanderia tarkasti; tämä myhähtää ja hän on jälleen onnellinen. Mutta jos Aleksander ei hymyilisi eikä vastaisi mitään, niin Julia alkaa pitää silmällä hänen jok'ainoata liikettää, jok'ainoata katsettaan ja selittää ne omalla tavallaan ja silloin Aleksander ei pääse soimauksista.
Tulevaisuutta koskevan keskustelun he lopettivat sentähden, että Aleksander tunsi aina silloin jonkinlaista hämmästystä ja kömpelyyttä, jota hän ei voinut itselleen selittää ja koetti aina lopettaa keskustelun. Hän alkoi miettiä ja vaipua ajatuksiinsa. Tämä taika-piiri, johon hänen elämänsä oli rakkaudella suljettu, särkyi muutamin paikoin, hänelle näyttäytyi kaukaa milloin ystävien kasvot, milloin jono hurjia huvituksia, milloin loistavat tanssiaiset kaunotartulvan kanssa, milloin ainaisesti työssä oleva ja käytännöllinen setä, milloin hyljätyt toimet…
Semmoisella tuulella oli hän kerran istuessaan Julian luona. Ulkona oli tuisku. Lumi hakkasi akkunoita ja möhkäleinä tarttui ruutuihin kiinni. Tuuli tunkeutui kamiiniin ja vinkui surullista laulua. Kamarissa kuului pöytäkellon heilarin yksitoikkoinen käynti, ja silloin tällöin Julian huokauksia.
Kun Aleksanderilla ei ollut mitään tekemistä, loi hän silmäyksen yli koko huoneen, katsoi sitten kelloa — se oli kymmenen, mutta hänen täytyi istua vielä kaksi tuntia: hän haukotteli. Hänen katseensa pysähtyi Juliaan.
Tämä seisoi selkä kaminin nojassa, kalpeat kasvot painuksissa olkapäätä vasten, seurasi silmillään Aleksanderia, mutta ei epäilevällä ja kysyvällä, vaan hurman, rakkauden ja onnen katseella. Hän taisteli nähtävästi salaisen tunteen, hurmaavan unelman kanssa ja näytti uupuneelta.