— Te olette — minun mieheni! Katsokaa, sanoi hän, osoittaen ympärilleen, pian on tämä kaikki Teidän. Te tulette hallitsemaan talossa, niinkuin minun sydämmessänikin. Minä olen nyt itsenäinen, voin tehdä mitä tahdon, mennä minne silmät vievät, mutta sitten ei liikahda täällä mikään paikaltaan Teidän käskyttänne; mutta mitkä suloiset kahleet! Pankaa minut nopeammin kahleisiin! Milloin jo?… Koko elämäni olen uneksinut semmoista miestä, semmoista rakkautta… jo alkaa unelmani toteutua… onni on lähellä… tuskin tahdon uskoa sitä… Tiedättekö: minusta tuntuu kaikki unelta. Eiköhän tämä liene palkinto kaikista entisistä kärsimyksistä?
Aleksanderin oli tuskallista kuunnella näitä sanoja.
— Mutta jos minä lakkaisin Teitä rakastamasta? sanoi hän äkkiä koetellen antaa äänellensä leikillisen värityksen.
— Minä repisin Teiltä korvat, vastasi Julia, ja otti häntä korvasta kiinni, huokasi sitten ja alkoi miettiä tuosta yhdestä ainoasta leikillisestä viittauksesta, Aleksander oli vaiti.
— Mikä Teidän on? kysyi Julia vilkkaasti. Te olette ääneti ja viitsitte tuskin kuunnella minua, katsotte syrjään.
Siinä samassa siirtyi hän lähemmäksi Adujewia ja pantuaan kätensä hänen olkapäälleen, alkoi puhua hiljaan, melkein kuiskaten, samasta aineesta, mutta ei niin varmasti. Muistutti mitenkä he alussa lähenivät toisiaan, kertoi rakkauden alun, sen ensimmäiset tunnusmerkit ja ensimmäiset riemut. Hän oli melkein menemäisillään tainnoksiin lemmen hurmauksesta; hänen kalpeille poskilleen nousi kaksi ruusunpunaista pilkkua. Vähitellen syttyivät ne, silmät hohtivat, kävivät sitten valottomiksi ja puoleksi ummistuivat; rinta nousi kovasti. Tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, toisella kädellään leikitteli hän Aleksanderin pehmeiden hiuksien kanssa, katsahti sitten Aleksanderia silmiin. Tämä vapautti hiljakseen päänsä Julian käsistä, otti taskustaan kamman ja kampasi huolellisesti, minkä Julia oli hiuksista saattanut epäjärjestykseen. Julia nousi ja katsoa tuijotti häneen.
— Mikä Teidän on Aleksander? kysyi hän rauhattomasti.
"Iskipä nyt kiinni! Mistä minä tiedän?" ajatteli tämä ja oli ääneti.
— Teidän on ikävä? sanoi Tafajewna äkkiä ja hänen äänessään kuului sekä kysymys että epäilys.
"Ikävä!" ajatteli hän. "Sana on löydetty! Niin! tämä on tuskallinen, kuolettava ikävä! On jo kuukausi sitten kuin tämä mato hiipi sydämmeeni ja syö sitä… Jumalani, mitä minun tulee tehdä? Mutta Julia puhuu rakkaudesta, avioliitosta. Miten, hänet saisi järkiinsä?"