Julia istui pianon ääreen ja soitti muutamia Aleksanderin lempikappaleita. Hänpä ei niitä kuunnellut, vaan mietiskeli omaa mietiskelemistään.
Julian kädet vaipuivat hermottomina alas. Hän huokasi, kääriytyi huiviin ja heittäysi sohvan toiseen nurkkaan, josta hän surullisella katseella tarkasteli Aleksanderia.
Tämä otti hattunsa.
— Mihin Te aiotte? kysyi Julia kummastuksella,
— Kotiin.
— Eihän kello ole vielä yhtätoista.
— Minun täytyy kirjoittaa äidilleni: en ole pitkään aikaan hänelle kirjoittanut.
— Kuinka pitkään aikaan? Vastahan Te eilen kirjoititte.
Aleksander oli ääneti: hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän oli tosiaan kirjoittanut ja noin sivumennen maininnut silloin Julialle siitä, mutta olikin sen unohtanut; vaan rakkaus ei unhota pienintäkään seikkaa. Sen silmissä on rakastetun esineen liikuttaminen tärkeä tapahtuma. Rakastavan ihmisen mieleen kutoutuu monenkertainen kutomus havannoista, hienoista käsityksistä, muistoista, arvoituksista, kaikesta, mikä vaan ympäröipi rakastettua ihmistä, mitä sen piirissä tapahtuu, kaikki se vaikuttaa häneen. Rakkaudelle on kylliksi yksi sana, yksi soimaus… Mitä vielä yksi soimaus olisi! Yksi katse, huulien liike, jota tuskin huomataan, jo sekin muodostaa arvoituksen, siitä muuttuu sitten käsitykseen, käsityksestä lopuksi varmaan päätökseen, sitten saa piinautua tahi olla autuas omasta ajatuksestaan. Rakastuneiden logiikki on usein väärä, mutta eriskummallisen sattuvakin, se kohottaa vuoria arvoituksista, epäilyksistä, mutta rakkauden voima repii ne nopeasti alkuperusteihin asti: usein on sille kylliksi hymyily, kyyneleet, kyllin, ihan kyllin pari, kolme sanaa — ja hyvästi kaikki epäilykset… Tämänlaista silmälläpitoa on mahdoton millään nukuttaa ja pettää. Rakastunut saa yht'äkkiä päähänsä sitä, mitä toinen unissaankaan ei voisi uneksia, välistä taas ei näe mitä nenän edessä tapahtuu, milloin taasen on läpitse näkevä magnetilliseen näkemiseen asti, milloin pitkänäköinen sokeuteen saakka.
Julia hypähti ylös sohvalta niinkuin kissa ja sieppasi häntä kädestä.