— Mihin Te menette?
— Käskittehän minun menemään.
— Te olitte heti valmis juoksemaan. Jääkää!
— Ei minulla ole aikaa!
Julia otti häntä kädestä kiinni — taaskin valui tulinen hellä puhe, rukouksia, kyyneleitä Aleksander ei osoittanut katseella, sanalla, eikä liikkeellä sääliä — Hän seisoi kuin puupölkky ja nojasi vuoroin toisella ja toisella jalalla. Hänen kylmäkiskoisuutensa saattoi Julian pois suunniltaan. Uhkauksia ja soimauksia sateli. Kuka olisi hänessä nyt tuntenut hiljaisen heikkohermoisen naisen? Kiharat hajosivat, silmät paloivat kuumeentapaisella liekillä, posket kuumottivat, kasvojen piirteet joutuivat kummallisesti ristiriitaan. "Kuinka hän on ruma!" ajatteli Aleksander katsoen häneen ja tehden irvistyksen.
— Minä kostan Teille, sanoi Julia, Te luulette että niin helposti vaan voi leikitellä naisen kohtalon kanssa? Te hiivitte sydämmeeni viekkaudella, teeskentelemisellä, omistitte minut kokonaan, mutta saatatte minut sitten, kun en ole voimissani enään, unhottamaan Teidät… Ei, minä en jätä Teitä: minä seuraan Teitä kaikkialla. Te ette pääse minusta mihinkään: jos Te matkustatte maalle — minä Teidän jälessänne, ulkomaille — minä tulen sinne myöskin, aina ja joka paikassa. Minä en eroa helposti omastani. Minulle on yhdentekevä: tulkoon elämäni millaiseksi tahansa… ei minulla ole enää mitään kadotettavaa; mutta minä myrkytän Teidänkin elämänne: minä kostan, kostan; minulla on varmaan kilpailija! On mahdotonta, että Te muuten olisitte voinut jättää minut… kyllä minä löydän hänet — saatte nähdä, mitä minä teen: ettepä tule iloitsemaan elämästänne! Millä riemulla minä kuulisin nyt Teidän häviöstänne… minä tappasin itse teidät! — huudahti hän hurjasti ja raivokkaasti. "Miten tämä on typerätä! iljettävää!" ajatteli Aleksander, kohottaen olkapäitään.
Huomattuaan, että Aleksander on välinpitämätön hänen uhkauksistaan, muutti hän hiljaisemmaksi, surullisemmaksi äänensä, mutta sitten katseli äänettömänä häntä.
— Armahtakaa minua! puhui hän. Älkää hyljätkö minua! mitä minä voin nyt tehdä ilman Teitä? Minä en voi kestää eroa. Minä kuolen! Ajatelkaas: naiset rakastavat toisella tavalla kuin miehet: hellemmin, innokkaammin. Heille on rakkaus — kaikki, erittäin minulle: toiset kiemailevat, rakastavat seuraelämää, kohinaa, turhamaisuutta; minä taas en ole siihen tottunut, minulla on toisenlainen luonne. Minä pidän hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, kirjoista, musiikista, vaan Teistä kuitenkin enemmän kuin mistään kaikesta muusta maailmassa…
Aleksander osoitti kärsimättömyyttä.
— No, hyvä! Älkää rakastako minua, jatkoi hän vilkkaasti, vaan täyttäkää lupauksenne: naikaa minut, olkaa vaan minun kanssani… Te saatte olla vapaa: tehkää mitä vaan tahdotte, saatte rakastaakin ketä tahdotte, kunhan minä vaan joskus saisin nähdä Teitä… Jumalan tähden, säälikää, säälikää!