— Kuinka! mumisi Aleksander hirveästi hämmästyen. On kertonut kaikki.
— Kaikki. Kuinka hän rakastaa sinua! Onnellinen! Kas nyt, sinä itkit aina, ettet löydä rakkautta: siinä on sinulle rakkaus! ole nyt lohdutettu. Hän on hulluna, mustasukkainen, itkee, pauhaa… Mutta miksi te kiedotte minua asioihinne? Olet ruvennut naisia saattamaan minun niskoilleni. Sitä vaan oli vailla: kulutin koko aamupäivän hänen kanssaan. Minä luulin jonkin oikean asian tähden kutsuttavan: kenties aikoo antaa omaisuutensa Holhous Neuvostoon… hän kerran puhui siitä… mutta olipa mokoman asian tähden: todellakin aika asia!
— Miksi Te olitte hänen luonaan?
— Hän kutsui minua, kanteli minulle sinusta. Tosiaankin, eikö sinua hävetä sillä tavoin velvollisuuksiasi laiminlyödä? Neljään päivään et ole silmiäsi näyttänyt — onko se leikin asia? Hän kuolee raukka! Mene, käy pian.
— Mitä Te sanoitte hänelle?
— Mitä tavallisesti sanotaan: että sinä rakastat häntä myöskin hulluuteen asti: että sinä olet aikoja sitten hakenut hellää sydäntä; että sinä pidät tavattomasti sydämmen vuodatuksista ja ettet myöskään voi elää ilman rakkautta; sanoin, että hän on turhanpäiten rauhaton: kyllä sinä palaat, annoin sen neuvon, ettei hän kovin paljon ahdistaisi sinua, että antaisi sinun välistä hauskutellakin… muutoin te ikävystytätte toisianne… sanoin semmoista, mitä sellaisissa tilaisuuksissa sanotaan. Hän tuli niin iloiseksi, sanoi vahingossa, että olette määränneet häätkin ja että vaimonikin on sekautunut asioihinne. Mutta minulle ette ole puhuneet sanaakaan. — Semmoiset! No niin! Jumala suokoon! onhan tällä edes jotakin; elätte kyllä kahden. Minä sanoin hänelle, että sinä ihan varmaan täytät lupauksesi… Minä koetin tänäpäivänä parastani sinun tähtesi, kiitollisena siitä palveluksesta, jonka minulle teit… minä vakuutin hänelle, että sinä rakastat niin tulisesti, niin hellästi…
— Mitä Te olette tehnyt, setä! sanoi Aleksander ja hänen kasvonsa muuttuivat, minä… minä en rakasta häntä enää!… Minä en tahdo naida!… Minä olen kylmä kuin jää hänelle!… Ennemmin järveen… kuin…
— No, no, no! sanoi Piotr Ivanitsh teeskennellen hämmästystä, kuulenko minä sinua? Etkö sinä sanonut — etkö muista? että halveksit ihmisluonnetta ja erittäin naisen; ettei ole maanpäällä sydäntä, joka sinut ansaitsisi?… Mitä sinä vielä sanoitkaan?… Antakoon Jumala muistia…
— Jumalan tähden, ei sanaakaan, setä: tämä sana on jo kylliksi; mitä varten vielä siveysoppia? arveletteko, etten minä ilman käsitä… Oi, ihmiset, ihmiset!
Hän alkoi yht'äkkiä nauraa ääneen, setä nauroi hänen kanssaan.