— No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä eroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan; nytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut siihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?
— Minua hävettää elää maailmassa!… sanoi Aleksander huokauksella.
— Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. — Ole nyt jo! Tule tänään meille: nauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi ajetaan tehtaalle.
— Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander ajatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava, henkisesti köyhä!
— Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen typerä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole käytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo juokseminen naisten jälkeen.
— Rakastattehan Te vaimoanne?
— Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei estä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.
Aleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi saappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.
— Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista saapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin kuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.
Aleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sitten
Evseitä.