— Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.
— Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.
— Niin vaan iloissaan.
— Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on yhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!
Hän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.
— Iloinen! rauhallinen! toisti hän —pyydän nöyrimmästi! Minä lähden tässä paikassa hänen luokseen.
— Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on sydän… elä vaan sillä — kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että hän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet rauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.
— Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin, eikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua eikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.
Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.
— Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa, setä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.