— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja vielä…
— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta, hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.
— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä. Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.
— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?
— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan, istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi, selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:
Etäällä päällitse taivaan pilvien
Kuu liitelee;
Lumoava hohde se meren aaltojen
Kanss’ siintelee.
Sä meri vaan olet sydämelleni
Kuin kirkas kuu,
Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi,
Tai ilahtuu.
Mun murtaa lempi ja synkät aattehet,
Ja ikävyys,
Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et,
Ei se sun syys’.
Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen: vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi: ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät…! Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen, mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle, päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä, saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.
— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani. Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.