— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin kömpelöön asemaan.
— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon opetusta Liisalle?
— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.
— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.
Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.
— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin nelikätisesti.
Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla
Saksan kielellä:
— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin, vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.
Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen, kiirehti ulos huoneesta.
Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.