V.
Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista. Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa, kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää, soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla, talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti. Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä; se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena, sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen, ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat, vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä, joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä, oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana, tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten, kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut — mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin, monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä, myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui, niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja, sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä: "Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm." Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille" olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin mainitsi hänen kantaatistaan.
VI.
Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa. Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset.
— Mikä teidän on? kysyi Panschin.
— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette virkkaisi hänelle siitä mitään.
— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen.
— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan usko.
— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni ivata niitä.
— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä, yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö teidän mielenne ivata raukkaa?