Panschin hämmästyi.
— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin.
Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti, aivan kuin tahtomattansa.
— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti, on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te… toisekseen, en minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta, eikö niin?
— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin.
Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin huomattava hymy huulilla.
— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä?
— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille…
— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin, uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista, kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin. Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää.
— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki.