Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta.
— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus — ensimäinen asia.
Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen eteensä.
— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan?
— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni kivistää.
— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta.
— Päätäni kivistää, toisti ukko.
— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin, pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta nuottia peräkkäin.
— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko, irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos.
Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa.