— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi.
Lemm ei vastannut mitään.
— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin, hyvin miellytti häntä.
Lemm seisahtui.
— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään, eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on taiteen-alottelija — siinä kaikki!
— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki ja voi melkein kaikki itsekin tehdä.
— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään.
— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa uudestaan sanoneeksi.
— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä tyttö… mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä tyttö.
Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle (hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa; tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa suoraan häntä kohti.