— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.
Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan. Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan. Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme kertaa.
Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan, sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen, tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea; hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä, että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa… mutta Fedja erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin — eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan; vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta. Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin, kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta; hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä, ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch. Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen hautaansa.
Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja "Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika todellisesti ryhtyä siihen.
X.
Ivan Petrovitsch saapui Venäjälle englantilaisena: tukkansa oli lyhyeksi leikattu, paitansa, ryhelletty, pitkä herneenvärinen takkinsa oli koristeltu, muotonsa oli happaman näköinen, koko käytöksensä oli jonkin päättäväisen ja rauhallisen tapainen; hän puhui hampaittensa välitse, nauroi soinnutointa naurua, hymy oli kadonnut kasvoiltaan, puhetapansa oli ainoastaan valtiollinen: hän söi verisiä paisteja ja joi portviiniä — kaikki huokui hänessä Iso-Britannialle; hän oli täynnänsä sen henkeä. Mutta kummallinen asia! Muuttuessaan englantilaiseksi oli Ivan Petrovitschista tullut isämnaanrakastaja, ainakin hän itse sanoi itseänsä siksi, vaikka tunsi Venäjää hyvin huonosti, ei säilyttänyt yhtäkään venäläistä tapaa ja puhui venäjän kiellä kovin kummallisesti: tavallisessakin keskustelussa, oli puheensa taipumaton ja laimea, se oli kokonaan gallialaistunut; mutta jos puhe oli jostakin tärkeästä aineesta, niin Ivan Petrovitsch tekeytyi tämän muotoiseksi: "näyttäkäämme uusia kokemuksia itsehartaudesta", "tämä ei sovellu itse luonnon olojen" j.n.e. Ivan Petrovitsch oli tuonut mukanaan muutamia valtiollisia perustus- ja parannus-kaavoja; hän oli tyytymätön kaikkeen mitä ympärillään näki, — erittäinkin järjestelmän (systemin) puute suututti häntä. Puheltuaan sisarensa kanssa, ilmoitti hän tälle aikovansa juurta jaksain uudistaa kaiken, että tästä lähtien on hänellä kaikki menevä uuden järjestelmän mukaan. Glafira Petrovna ei vastannut mitään Ivan Petrovitschille, puristi vaan hampaansa yhteen ja ajatteli: "mihinkähän minä sitten joudun?" — Mutta saavuttuaan maalle veljen ja veljenpojan kanssa, rauhoittui hän pian. Talossa tosin tapahtui uudistuksia: liiat palvelijat ja ruotulaiset ajettiin tiehensä; niiden joukossa saivat kärsiä kaksi ämmääkin, joista toinen — sokea, toinen — halvattu, ja vielä yksi Otschagovin aikuinen raihnainen majuri, jota huomattavan ahneutensa tähden oli syötetty ainoastaan mustalla leivällä ja pavuilla. Samoin tuli käsky ettei enää vastaan ottaa entisiä vieraita: heidät vaihdettiin erääsen vaaleanverevään, kivuliaasen parooniin, hyvin kasvatettuun ja kovin typerään mieheen. Taloon ilmaantui Moskovasta tuodut uudet huonekalut, niinpä sylkyastioita, kelloja, pesupöytiä: murkina oli toisella tapaa pöytään tuotava; viinat ja marjaviinit saivat siirtyä ulkomaisen viinin tieltä; palvelijat vaatetettiin erityispukuihin; sukuvaakunaan lisättiin kirjoitus: "in recto virtus"… [Totuudessa on hyväntekijä.] Mutta Glafiran valtaa ei rajoitettu: kaikki ostokset ja ulosannot olivat hänestä riippuvaiset; ulkomailta tuotu elsassilainen kamariherra koetti vastustaa häntä, vaan kadotti paikkansa, vaikka olikin herransa suosiossa. Mitä taas talouden ja omaisuuden hoitamiseen tulee (Glafira tunkihe näihinkin asioihin), niin, vaikka Ivan Petrovitschin sanain mukaan: olisi pitänyt tähän rikkaläjään puhaltaa uutta henkeä — jäi kaikki entiselleen, ainoastaan maksut siellä täällä suurennettiin ja veroitus tuli raskaammaksi, sekä talonpoikien kiellettiin personallisesti kääntymästä itsensä Ivan Petrovitschin puoleen. Isänmaan rakastaja halveksikin maanmiehiänsä. Ivan Petrovitschin uusi järjestelmä pantiin täydessä voimassa käytäntöön ainoastaan Fedjassa: hänen kasvatuksensa "uudistettiin juurta jaksain", isä otti sen tehtäväkseen.
XI.
Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä, ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi". Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen, paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään: "Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys: "Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan" merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat, herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa — istui… ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden, yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä, mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa; kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys, silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri olevistansa, miellyttänyt… Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa saakka ole Osannut rakastaa!
Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen, Un homme, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä, vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa; ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi, nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi, kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan "ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä, kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä; sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän, seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa nimitti häntä mon fils’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä vous’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi, keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle.
Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa, harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat, kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut. Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan auttamattomasti, yhdessä päivässä.