Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa, saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan, yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena, itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä, politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi; vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, — joutavaa lörpötystä!
Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup…" sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois; läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta vuotta olivat kuluneet…! Elämä aukeni hänen eteensä.
XII.
Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan, matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä; kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä… Nyt koko maailma oli iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa, sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun. Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas, äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa; he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa, tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija, nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään.
Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään, jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta, pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä, huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch. Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat; Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen… Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa, ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille.
XIII.
Varvara Pavlovnan isä, Paavali Petrovitsch Korobjin, oli virasta vapautettu kenraali-majuri; koko ikänsä oli hän viettänyt Pietarissa palvellen, nuoruudessaan oli hän tunnettu tanssija ja seuramies, oli köyhyytensä tähden parille kolmelle vähäpätöiselle kenraalille adjutanttina, nai yhden näitten tyttäristä, ottaen myötäjäisiksi viisikolmatta tuhatta ruplaa, oli hienouteen saakka oppinut kaiken tieteen ja palveluksensa salaisuudet; ponnisteli ja pinnisteli ja vihdoin parinkymmenen vuoden kuluttua sai kenraalin viran ja oman rykmenttinsä. Siinä olisi hänen pitänyt levähtää ja nauttia hätäilemättä tulojansa; sen hän oli päättänytkin tehdä, mutta rupesi varomattomasti käyttämään asioitansa: hän keksi näet uuden keinon, laskien käytäntöön valtion rahoja; keino näytti tuottavalta, vaan hän rupesi saidaksi pahaan aikaan: hänen päällensä kielittiin; siitä tuli enemmän kuin sopimaton — tuli paha — juttu. Töintuskin selvisi kenraali tästä jutusta, mutta virka-alansa oli katkennut: hän neuvottiin ottamaan virkaeronsa. Pari vuotta hän vietti vielä Pietarissa, toivoen jonkun siviliviran sattuvan hänelle, mutta sitä ei sattunutkaan; tyttärensä pääsi kasvatuslaitoksesta, menonsa suurenivat päivä päivältä… Sydän pakahtumaisillaan päätti hän muuttaa Moskovaan, halvoille leiville ja vuokrasi Vanhan Tallikadun varrella pienen matalan talon. Niin alkoi hän elää moskovalaisena virasta eronneena kenraalina, tuhlaten 2750 ruplaa vuodessa. Moskova on vierasvarainen kaupunki, se ottaa vastaan sekä hyvät että huonot, vaan kaikista mieluummin kenraaleja; niinpä Paavali Petrovitschin raskas, vaikka ei sotilaan silitystä vailla oleva vartalo alkoi ilmestyä moskovalaisten parhaimmissa vierashuoneissa. Hänen paljas niskansa — ainoastaan muutamine värjättyine karvatukkuineen — ja tahraantunut Annan nauha, riippuvan korpinsulan värisessä kaulaliinassa, tuli yleisesti tunnetuksi kaikille ikävöiville, kalpeille nuorukaisille, jotka murheellisina kävelivät tanssinajan pelipöytien ympäri. Paavali Petrovitsch osasi asettaa itsensä seurassa; hän puhui vähän, mutta entiseen tapaan nenäänsä — tietysti ei kuitenkaan ylhäisempien henkilöiden kanssa; pelasi varovasti korttia, söi muutoin kohtuullisesti, vaan vieraana, ollen kuin kuusi miestä. Hänen vaimostaan ei ole juuri mitään sanottavaa, sen nimi oli Kalliopa Karlovna; vasemmasta silmästä tipahteli usein kyynel, jonka tähden Kalliopa Karlovna (hän oli saksalaista syntyperää) otaksui olevansa tunteellinen nainen. Hän oli aina pelonalaisena, ihan kuin olisi ollut pala kurkussa, vaatetsi itsensä kapeihin samettihameihin, koristelihe myssyllä ja tummilla, ontoilla rannerenkailla. Paavali Petrovitschin ja Kalliopa Karlovnan ainoa tytär Varvara Pavlovna oli äsken täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, kun pääsi ————n kasvatuslaitoksesta, jossa häntä arvosteltiin ellei ihan ensimäiseksi kaunottareksi, niin ainakin parhaimmaksi oppilaaksi ja soittajaksi, josta oli saanut kiitoslauseenkin: hän ei vielä ollut yhdeksäntoista vuotiaskaan, kun Lavretski näki hänet ensi kerran.
XIV.
Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään, viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään, keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua, jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää; kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa, rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: Meine Tochter macht eine schöne Partie [Tyttäreni tekee loistavan naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn.