Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään. Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään. Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla; elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme.
XVII.
Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu päässä ja hansikkaat kädessä.
— Mihin nyt? kysyi hän tältä.
— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai.
— Käyttekö te kirkossa?
Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen.
— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä… minä en sitä tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä matkustan maalle.
— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa.
— Noin viisikolmatta virstaa.