Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana.
— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta.
— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni.
Liisa seisahtui ja kääntyi häneen.
— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena.
Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi.
— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir
Nikolajevitsch on!
— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on?
— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä ilmoitan salaa teille, mon cher cousin, hän on aivan haltioissaan minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii… olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni: tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä… nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli…
Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa rouvaa.