— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa?
— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan.
— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi tajuta.
Hän rupesi hyvästijättelemään.
— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna.
— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla.
— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja, teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota, ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen. Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen, muutoin minä kyllästytän sinua.
Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan.
— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän toisenmoisen miehen.
— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos.