XVIII.
Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla; tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita, notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt, tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa, äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä, harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään. Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän, "astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen. Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa. Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä.
Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat, sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa. Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä… Ranskan historiasta… siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa, jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot… Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä… Samat kedot, samat aron kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen, pullistui tuulen viimasta…. "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!" välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!" kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen; portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli Wasiljevski.
Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä, mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa, ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa olla Anton? Sinä elät vielä?
Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin, Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta. Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas vyötäisiin saakka.
— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski, astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin suojiin.
XIX.
Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille, joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut, nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea, suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä, juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen, kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä; päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia, peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja; vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen. Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä, oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen, jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen, lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan, jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää. Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä, jos… "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa. Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä; löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä, juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin; Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen; he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia. Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan; siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään. Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista, makeaa untaan.