— Mitä tilaisuutta varten.
— Entä herra Panschinin ja Liisan häiksi. Ettekö te huomanneet eilen, kuinka hän mielitteli Liisaa? Näyttää siltä, kuin heillä olisi jo kaikki valmiina.
— Sitä ei tapahdu! huudahti Lemm.
— Miksikä ei?
— Siksi, että se on mahdotonta. Toisekseen, lisäsi hän hetkisen kuluttua, maailmassa on kaikki mahdollista. Etenkin teillä Venäjällä.
— Jätämme nyt Venäjän sikseen; vaan mitä pahaa te huomaatte tässä avioliitossa?
— Kaikki on pahaa, kaikki. Elisabet Mihailovna on rehellinen, totinen tyttö, jaloja aatteita täynnä, — vaan hän… hän on tai-teen-aloit-telija, sanalla sanoen.
— Niin mutta rakastaahan Liisa häntä?
Lemm nousi istumasta.
— Ei, hän ei rakasta, se tahtoo sanoa, hän on puhdassydäminen eikä ymmärrä mitä merkitsee: rakastaa. Madam von Kalitin vakuuttaa hänelle, että Panschin on miellyttävä nuorimies, ja hän kuuntelee mitä madam von Kalitin puhuu, sentähden, että hän on vielä aivan lapsi, vaikka onkin jo yhdeksäntoistavuotias: rukoile aamulla, rukoile illalla, onhan sekin sangen ylistettävää; mutta hän ei rakasta häntä. Hän voi rakastaa ainoastaan ihastuttavaa, vaan Panschin ei ole mikään ihastuttava, se tahtoo sanoa, hänen sielunsa ei ole ihastuttava.