Lemm puhui tämän kaiken sujuvasti ja innolla, kävellen edestakaisin, lyhyvin askelin, teepöydän edessä ja tuijottaen maahan.
— Kallis taiturini! huudahti Lavretski äkkiä, minusta näyttää, että te itse olette rakastuneet orpanaani.
Lemm seisahtui.
— Olkaa niin hyvä, alkoi hän vapisevalla äänellä, älkää ivatko minua. En minä mieletön ole: minä katson haudan synkkyyteen, enkä ruusuiseen tulevaisuuteen.
Lavretskin tuli sääli ukkoa; hän pyysi anteeksi tältä. Teen
juotua soitti Lemm hänelle kantaatinsa, ja päivällispöydässä,
Lavretskin alotettua puheen Liisasta, alkoi hän taas puhua hänestä,
Lavretski kuunteli häntä tarkkuudella ja uteliaisuudella.
— Kuinka te luulette, Kristofer Feodoritsch, sanoi hän vihdoin, onhan meillä täällä kaikki järjestyksessä, sekä puistokin täydessä kukoistuksessaan… Emmekö kutsuisi häntä tänne äitineen ja minun vanhan tätini kanssa, — mitä? Onko se teistä mieleen.?
Lemm kumarsi päänsä lautasen yli.
— Kutsukaa, sanoi hän tuskin kuuluvasti.
— Vaan Panschiniahan ei ole tarvis?
— Ei ole tarvis, huomautti ukko, melkein lapsellinen hymy huulillaan.