Kahden päivän kuluttua läksi Lavretski kaupunkiin, Kalitinille.
XXIV.
Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä, hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan pelkäsi pahoittavansa häntä.
— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen.
Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä.
— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on tosiaankin hyvä…" — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte… miksi te erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen viereensä.
— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin.
— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut?
— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme.
Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut.