— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin anteeksi annettaisiin.
— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää, kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on aivan tyytyväinen kohtaloonsa… Ja mitä joutavista puheista! Hänen nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa.
— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch.
— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on!
— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät.
Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan.
— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää.
— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää, vaan jos me emme nöyrry…
Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan.
— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan.