Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä; kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat: se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti. He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset, unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla, noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. — Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee, veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja; runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla:
Uusille tunteille altiiksi antauin,
Aivan kun lapseksi sielultani tulin:
Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin,
Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin.
Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä; hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli häntä, kuunteli… vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan pelätäkin.
— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello yhden aikaan yöllä.
— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella kädelläni?
— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut; se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut.
— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi.
— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa hairahdella. Mutta mitä se todistaa?
— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin.
— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin?