— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta…
— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch vuorostaan.
— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää ainoastaan itseäsi varten…
— Mikä se itsenautinto on?
— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta.
— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta?
— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän, murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan…
— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua.
— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi… sinä olet, säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet!
— Kuka, minäkö olen voltairelainen?