— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan.
— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että sinä olet yltiöpäinen.
— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään ansaitse niin korkeaa nimitystä…
— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen — ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin, nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa.
— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski, mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset?
— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä, — tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä siihen, istuuvat siinä, niin kuin… niin kuin tatti voissa, tempasi Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi, näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko…
— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa… työskennellä… Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija!
— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni; se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti. Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa, muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa.
— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski.
— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota, eikä elämäkään saa odottaa.