— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä! nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan aika rientää; me makaamme…
— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut.
Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista tuntia… Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja sävyisää pakinoimista.
Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä; mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa. Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut. Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja, kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "pan’ittaren", puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin tunsivat… mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä?
Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä… Kuuromykkä tuntee jo pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä — eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen kanssaan, — ei edes toivoakaan.
Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa, ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan…
— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski.
— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi sinut tuosta tunnottomuudesta…
— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot.
— Ole vait luulittelija! huudahti Mihalevitsch.