— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä.
— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä.
Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt, keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat vihdoin… "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän, kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto, edistys, inhimillisyys…! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä. Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa.
XXVI.
Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti, kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa. Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa. Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi: kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle. Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon… Mutta! sävel kuuluikin hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti: "nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan.
Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "il n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois". [Ei ole enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia; luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen, vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa. Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen, toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus varjosi heidät molemmat.
— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen, että te olette erinomaisen hyvä.
— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella… sanoi Liisa ja häpesi.
— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman.
Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää.