— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi, hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana — sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on vaikea kestää tällaisia iskuja…! Katsokaa, teillä nykii… Sanotaan, lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin miellyttävän romansin.
— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä.
— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja?
— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi.
— Vai niin. Onko hän hyväkin?
Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin.
— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja heittäen sen uudestaan veteen.
— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle saapunut henkilö ja sukulainen.
— Kuin sukulainen?
— Niin. Taidanhan minä olla… väärän "koivun takaa" teille setä.